Kysymyksiä sateli ristiin. Emilio kertoi vaiheensa muutamin sanoin ja mainitsi nauraen sanomalehtikirjoituksen. Ystävän muoto synkkeni.
— Mutta — kysyi Emilio —- mitä sinä oikeastaan Turinissa toimitat?
Lerica ei heti vastannut. Jonkun hetken päästä hän pani kätensä ristiin rinnalle, katseli Emiliota miettiväisen näköisenä ja sanoi: — Tiedätkös, me olemme molemmat tehneet suuren tyhmyyden.
Vähitellen hän kävi kiivaammaksi ja kertoi tulleensa Turiniin erään oikeudenkäynnin johdosta, joka hänellä oli Casarigan kunnallishallitusta vastaan, missä oli ollut opettajana kolme vuotta — sikamaisimmassa paikassa tämän maan pinnalla. Hän ei voinut ymmärtää, kuinka oli saattanut suostua heidän ehtoihinsa kun, jo kolmenkymmenen vuotiaana, jätti seminaarin: kolmena päivänä viikossa kuusi tuntia päivässä kunnan koulussa, ja muina päivinä piti rämpiä tunteja antamaan kolmen kilometrin päässä olevaan kirottuun luolaan, kauhean kurjaa tietä kesällä ja talvella; talvisin kylmä kuin Siperiassa, kesäisin polttavan kuuma ja muina vuoden aikoina niin kosteata, että naama oli tulla homeesen.
Ratti nauroi nähdessään Lerican poskien entiseen tapaansa hehkuvan.
Ensimäinen vuosi meni kyllä, sillä silloin hänellä oli ollut kunnon sindaco, eläkettä nauttiva eversti, hieman turhantarkka, mutta muutoin kunnon poika, jonka kanssa toimeen tuli. Mutta sitten hän sai sinne ylpeän roiston, jota oli mahdoton kärsiä.
— Ajatteles ensin, mitä kunnallishallitus tekee. Sen jäsenet ovat järjestänsä rosvoja, jotka nauravat opettajille, laeille ja Kristukselle. He tahtovat saada kauniin raatihuoneen, voidakseen tilavasti vetää lähimmäisiään nenästä. He teettävät piirustukset komeata rakennusta varten, jota nimittävät koulutaloksi, ja pyytävät valtion apua. Hallitus, joka ei huomaa petosta, antaa kuusi tuhatta. Senkin ketut rakentavat sitte huoneuston, sullovat koulut kahteen pieneen alakerran huoneesen, täyttävät kaiken muun virkakunnallaan ja pakoittavat meitä tunneilla kuulemaan heidän polkemistaan, tuntikausia kestäviä hassuja keskustelujaan ja kokouksia, jotka kaikki markkinain tavoin loppuvat tappeluihin. Aatteles tämän lisäksi — — Mutta ei, kurja maailma, parempi on, ett'en enempää sano, sillä muuten raivostun kuin turkkilainen.
Lerica pyysi Emiliota aamiaiselle. Toinen kiitti, mutta sanoi matkustavansa yhden junalla. Korpraali tarttui siiloin Emilion käsivarteen ja työnsi häntä edellään kuin pikkuista lasta, sanoen: — Kas niin, kun nyt kerran olemme tavanneet toisemme tässä koiran elämässä, niin sinä tulet, taikka minä kannan!
Lerica kääntyi Dora Grossan kadulle viedäkseen hänet Kolmen kepin ravintolaan.
Tiellä Emilio kysyi, oliko toinen kuullut mitään Labaccio toverista.