Kansakoulu-opettajan nuoruudenvaiheet

by Edmondo De Amicis

— Oh, Labacciosta — huudahti korpraali. — Siinä on nyt kerrassaan mies, joka on luotu opettajaksi. Se on oikean tien älynnyt. — Kyllähän hänellä oli ollut tietoja Labacciosta; olivat olleet kirjeenvaihdossakin ensimäisenä vuonna, ja kuukausi sitten oli hän toisen kumppanin kautta kuullut paljonkin Labacciosta. Se oli jo kolme vuotta ollut opettajana Staloran kunnassa, jonne oli sitoutunut kuudeksi vuodeksi. Uskottavinta oli, ettei hän koskaan tulisi sieltä muuttamaan. Hän eli hyvässä sovussa kaikkein kanssa. Muun muassa oli kirjoittanut runoja sindacon syntymäpäiväksi. Oh, se vasta tiesi, miten ihmisten suosio oli saavutettava. Starolan kunnassa hän oli jonkinmoisena kaikkena-kaikessa, joka pisti nokkansa joka talon asioihin. Hän kanniskeli kunnallishallituksen rouvain päivänvarjostimia, oli joka pyhäksi pyydetty päivällisille ja liehakoitsi vähäisen kaikkia puolueita. Olihan veitikka hiukan latinaakin opiskellut ja valmisteli nykyään, kelpo maksua vastaan, kesävieraitten poikia lukion aliluokille. — Etkös ole koskaan lukenut hänen kirjeitään il Popolon lisälehdessä? Niissä on aina joku sellainen kyhäys kuin esim. tarkastajan puheen ylistys, kertomus päivällisistä, joita pidettiin poismuuttavan tuomarin kunniaksi, kuvaus tutkinnon yhteydessä pidetystä juhlasta; kaikki höystettynä hienolla imartelulla. Se mies näetkös osaa aapiskirjan ongella onkia itselleen viidenkymmenen tuhannen myötäjäiset. Velikulta, me kaksi olemme oikeita pöhköjä.

— Entä oikeudenkäyntisi? kysyi Emilio, kun olivat istuneet tuota välttämätöntä etulajia syömään.

— Oikeuden käyntini — vastasi Lerica kulmakarvojaan rypistäen — nyt siitä kerron. Kuulumaton konnamaisuus. Roistoja kaikki, sanon minä. Sodan alkuna oli sindacon poika, oikea myyrä, joka minulla oli luokassani. Isä oli saanut päähänsä, että pojan piti olla ensimäisenä kaikissa aineissa. Vielä on toinen asia, joka sun ensin tulee tuntea. Koska lapset eivät voineet mennä välitunneiksi kotiinsa, ottivat ruokaa mukaansa kouluun, ja siitä yksinkertaisesta syystä, kun kaikki olivat köyhiä, oli heillä vain leipää tahi polentaa[12] taikka joku omena, ei sen enempää. Sitä vastoin sindacon poika, mokomakin pikku prinssi, oli varustettu korilla, jossa oli linnunpaistia, pannukakkuja, karamelleja ja viinipullo. Voit arvata, ett'en minä tuosta pitänyt. Tunnethan mimmoisia pojat ovat, persoja ja ahmatteja häijymmin kuin eläimet. Minua harmitti nähdessäni heidän sylkeänsä nielekselevän syötyänsä leipäpalasensa, sill'aikaa kun tuo toinen mokoma, joka tuskin oli ruuan arvoinen, pisti poskeensa herkkupaloja ja pöyhkeili niistä. Sanoinpa hänelle muutamasti, ett'en tuosta pitänyt ja että hän ottaisi mukaansa ainoastaan yhtä lajia, niinkuin muutkin pojat, eikä tulisi kouluun munkin tavoin vatsaansa ahtamaan. No niin, silloin se sota alkoi. Sindaco herran mielestä tämä oli oiva casus belli. Minun ei muka sopinut laskea hänen poikansa suupaloja, isällä kait oli oikeus ajaa poikaansa mitä tahtoi ja kuinka paljo tahtoi, ja jos minua harmitti hänen syömisensä, sopi minun kääntää poispäin kasvoni. Arvannet, että osasin vastata sille aasille, sille lurjukselle! Pahempaa oli, että hän eräänä päivänä tuli valittamaan pojan arvosanoja liian huonoiksi, ja milt'ei viitannut siihen, ett'en minä muka käsittänyt hänen kakaransa lahjakkaisuutta. Vastasin aikovani tutkia poikaa tarkemmin, ja aloin antaa hänelle todistuskirjaan kamelikurjen munan kokoisia nollia. Silloinkos jyrisi ja salamoi. Hän koetti minua säikytellä.

Lerica nauroi väkinäisesti, kohotti hartioitaan; vaan pian hän taas kiukustui, ja jatkoi: — Ajatteles, se usutti koko kunnallishallituksen minun kimppuuni ja ne tahtoivat pitemmittä mutkitta panna minut viralta. Arvaappas minkä keinon keksivät. Minulla oli kontrahti kuudeksi vuodeksi, eikä minua voitu erottaa muuten kuin opettajaksi kykenemättömyyden nojalla tahi siitä, että saisin kolme varotusta sopimattomasta käytöksestä. Ne roistot koettivat jälkimäistä keinoa. Tulivat minua ärsyttämään, että suuttuisin ja menettäisin malttini. Ajatteles, ärsyttämään minua, Carlo Lericaa. Eräs raakalainen, lihava kunnallishallituksen jäsen, ammatiltaan parran-ajaja, joka oli koko ensimäisen vuoden leukaani kaltannut ja nyt oli vimmoissaan siitä kun olin itse ruvennut partaani ajamaan, sitä paitsi noiden toisten konnien yllyttämä, tuli kouluun ja sanoi koko luokan kuullen minun menetelleen puolueellisesti hänen poikaansa kohtaan sekä vaati häpeemättömästi minua muuttamaan arvosanoja. Ja kun minä siihen jyrkästi sanoin, ett'en, uhkasi hän poikain kuullen "toimittaa minulle harmia". Minä vastasin: — Tehkää niin! — johon hän ärähti: — Suus kiinni! — Minä punastuin hiusmartoa myöten ja ojensin jo käteni lyödäkseni — — Kaikeksi onneksi joku pyhimys minua pidätti. Mutta suutani en säästänyt. Minä sanoin häntä suoraan siaksi — — aivan koreasti. Sen johdosta minua varotettiin. Se oli näet ensimäinen varotus. Vaan sittenpä olinkin varoillani. Ne olivat ihan hulluina vimmasta, ja mitäs keksivätkään? Tuo teurastajan tapainen parran-ajaja oli huomaavinaan minun olevan muka likinäköisen. — Silmäthän sillä on ulkona päästä — sanoo — hän on varmasti sokea. Siitä kai jollain lailla selkoa saamme. — Oh, kun ajattelen miten sitten menettelivät, tekisi mieleni tuossa paikassa palata sinne ja löylyttää heitä kaikkia kelpo lailla keskellä kuntakokousta. Senkin lurjukset, jos heistä jonkun tapaan täällä Turinissa, niin kannanpa häntä jaloista pitkin kaupunkia kuin kuollutta kaniinia.

Emilio nauroi.

— Sinä naurat — sanoi toinen närkästyneenä. — Mutt'ei siinä ole niin mitään naurettavaa, kultaseni. Eräänä aamuna tulevat luokkaan, sindaco ja tarkastusmies, varsin sikamainen julistus mukanaan. Minun piti muka poikia varottaa pihan nurkkia likaamasta j.n.e. He käskivät minua oitis lukemaan julistuksen pojille. Käsitin paikalla; roistot olivat tuon kyhänneet varta vasten semmoisilla saivaren kokoisilla kirjaimilla, pannakseen lukutaitoni koetukselle. Minä purin huuliani ja olin äissäni. Sitten aukaisin julistuspaperin, ponnistin kaikki voimani ja luin sen kompuroimatta. Sen jälkeen jätin lehden sindacolle katseella, joka oli kotoisin helvetistä. He menivät tiehensä, sappi halkeamaisillaan. Keksivätpä toisen konnankoukun. Vaan eivät he silläkään kertaa onnistuneet. Vaalien aika tuli. Sinä tunnet minut: minä teen mitä omatunto käskee, vaikka maailma siitä halkeisi. Äänestin vallasta pantua sindacoa ja pidin julkisesti hänen puoltaan. Silloin tulee eräänä iltapäivänä monta kunnallislautakunnan jäsentä hatut päässä luokseni kouluhuoneesen, ilmoittamaan minulle, että olivat saaneet jollain lailla tietää — se ei suinkaan ollut vaikeata — minun hankkineeni ääniä kukistetulle sindacolle; se ei käynyt laatuun; velvollisuuteni opettajana oli muka puolustaa vallassa olevaa kunnallishallitusta; ja että he, jos pitkitin samalla lailla, ryhtyisivät tehokkaisiin toimiin. — Oho, hyvät herrat — minä vastasin — Carlo Lerica ei anna niinkään säikyttää itseänsä. Minulla on omatunto ja käsitys yhtä hyvä kuin muillakin, olen opettaja ja samalla kansalainen ja pidän velvollisuutenani huomauttaa, että laki määrää rankaistusta sille, joka koettaa vaikuttaa vaalimiehiin. — Tästä säväyksestä suuttuivat niin, että paikalla menivät yli kaikkien rajojen: kun olivat palanneet kokoukseen, erottivat minut oitis virastani, kysymättä mikä on oikein tai väärin, mikä lain mukaista, mikä vasten lakia.

Tässä hän keskeytti ja tirkisti silmiin erästä kuuntelevaa viinuria. Tämä, joka huomasi julmistuneen muodon, vetäytyi pois. — Nyt tulee paras — pitkitti Lerica. — Minä riennän prefektin luo selittämään asiatani. Prefekti kumoaa erottamiskäskyn laittomana. Kunnallislautakunta raivostuu, ei rupea alistumaan vaan sulkee koulun. Vihollisuuksia jatketaan. Kouluneuvosto vahvistaa prefektin päätöksen. Kunnallishallitus pysyy yksipintaisena. Mitä on tekeminen? Minä kirjoitan Kansakoulu nimiseen sanomalehteen, joka puolustaa asiatani ja neuvoo minua aloittamaan oikeudenkäyntiä. Juuri sitä ne tahtoivatkin. Roistot, jotka tiesivät mitä oikeudenkäynnit maksavat, nauroivat ja sanoivat: hänellä ei ole rahaa oikeutta käydäkseen. Sitäpaitsi ovat, niinkuin tiedät, koululakimme niin sekavia, että usein omien sanomalehtiemme asian-ajajat, vaikka ovatkin lain-oppineita, joutuvat ymmälle. Kunnallishallitus voi aina toivoa jollain lailla pääsevänsä pälkäästä. Toiseksi näkee hyvin eriskummaisia oikeuden päätöksiä. Sanalla sanoen, minä epäilin. Mutta sanomalehti vaati minua oikeutta hakemaan ja tuli avukseni. Millä lailla? Se oli sukkela tuuma. Sanomalehdellä on kolme tuhatta tilaajaa, joiden puoleen se kääntyy. Nyt on autettava koulu-opettaja Lericaa, jolle aiotaan tehdä vääryyttä. Mies on ruti köyhä. Jos vaan kolmas osa teistä, tilaajista, lähettäisi hänelle joka kuukausi kahdenkymmenen centesimon postimerkin, olisi tuo jo kaksisataa lireä kuukaudessa ja siinä olisi hänelle kyllin. Minä sain kaikkiansa kaksikymmentä seitsemän postimerkkiä ja olin siis pakoitettu myymään puolet vähistä kaluistani suorittaakseni ensimäiset oikeudenkäyntikulungit.

— Ja nyt?

— Nyt juttu kulkee kulkuaan. En missään tapauksessa enää palaa Casarigaan; olen jo saanut toisen viran. Jos ei muuta, tahdon kumminkin pakoittaa heitä maksamaan loput palkastani, ymmärräthän. Senkin rosvot! Saatoitko aavistaa valitsemaamme virkaa niin häijynmoiseksi? Näetkös, minä aavistan minkä lopun saan, jos siinä pysyn: jonakin päivänä lyön kuoliaaksi jonkun kunnallishallituksen kokonaisuudessaan ja joudun vankeuteen, taikka räjähdän itse sirpaleiksi kuin kranaatti ja lennätän koko koulun palasina ilmaan.

Emilio antoi hänen rauhoittua tyhjentämällä lasillisen viiniä; sen jälkeen hän hymyellen kysyi toveriltaan asiaa, joka seminaarin ajoilta asti oli ollut hänen huulillaan.