— Sanoppas minulle suoraan, Lerica, kuinka koskaan päähäsi pälkähti ruveta opettajaksi?
Lerica vaikeni hetkisen ja vastasi sitte tyynesti? — Rupesin, siksi että olen aasi.
Oh, et sanokkaan mitä ajattelet — virkki Emilio. — Sinä et siis — — löydä mitään tyydytystä opettajantoimessa?
Lerica suuttui.
— Mitä tyydytystä siinä olisi löydettävänä, jos saan kysyä! — hän vastasi ja löi nyrkkiään pöytään. — Saatamme puhua peittelemättä. Tahdotko uskotella minulle olevasi onnellinen? Annas kuulla mitä tyydytystä sinä olet löytänyt.
Emilio vastasi uudella kysymyksellä: — Etkö esimerkiksi pidä pojistasi?
Entinen korpraali tuijotti silmät pystyssä Emilioon ja kysyi sitte vilpittömästi hämmästyneenä: — Pojista — — Mutta nehän ovat oikeita pahan sikiöitä. Kuinka, olisiko sinulla siitä toinen käsitys. — Siinä tapauksessa, suo anteeksi, luulen sinun näinä kolmena vuotena tutkineen tähtitiedettä, sen sijaan että olisit opettanut poikia. Etkö sinä heitä tunne? Ehkä olen jonkun ihmeen kautta saanut osalleni Itaalian ilkeimmät roiston-alut. Mutta siitä ei kannata kiistää; kaikki he ovat yhtäläisiä. Valehtelioita ovat kaikki tyyni ja viekkaita järjestään — oi, niin viekkaita! Joka pojassa asuu koko pesue lurjuksia. En tunne yhtään poikkeusta, en ole löytänyt ainoatakaan, joka ei milloin tahansa olisi valehdellut kuin vanha varas, yksin sentähden, että valehteleminen häntä huvittaa — Oh! — huusi hän ja pudisti nyrkkiänsä nenänsä alla — minkälaisia mallipoikia olen saanut osalleni! Kun vaan heitä muistelen, kuohuu vereni. Aatteles, nuo kyynärän korkuiset veijarit kirjoittivat minulle nimettömiä kirjeitä, täynnä hävyttömyyksiä. Muutamat väärensivät todistuksensa, ja tuntuipa siltä kuin olisivat kymmenen vuotta sitä tointa harjoittaneet. Oli yksikin, joka kokonaisen vuoden huvikseen matki tätä oikean olkapään liikettä ja teki sen aivan silmäini edessä kymmenesti päivässä, kertaakaan nauramatta, ett'en saisi syytä heittää häntä pihalle. Yhdeksän kuukautta hän kiusasi minua tuolla olkaliikkeellään; ja hän näki, että minä vapisin. — — Vieläkin kun tuota ajattelen, antaisinpa kuukauden palkan, kun saisin oikein pieksää sitä poikaa. Sitä paitsi — niin, monta muuta. Voisin lukea sulle pitkän litanian pelkkiä kiusantekoja. Lyhyesti, kaikki he ovat roistoja.
Emilio nauroi.
— Sinä naurat, sinä? — Mutta se on kieltämätöntä totta. Ainakin maalla varastavat he kaikki. Veiväthän kerran piipun taskustani. Oh, muistan hyvää opettajaamme, Megaria, kuinka hän ehtimiseen kertoi Rousseau'n Emile'stä: Ihminen syntyy hyvänä. Ennen kaikkea hän syntyy sikana. Oletkos huomannut, millä vastenmielisyydellä lapsikakarat antavat pestä itseänsä. Ystävä, ole varma siitä, että ihminen on roisto kätkyestä alkaen. Minä sanon sinulle, että niin on asia. Pojat ovat tästä loistavimpana todistuksina. Sitten tulee itsekkäisyys, käsitys siitä, ett'ei ole mahdollista tehdä kaikkea pahaa jota mieli tekisi, lopulta pelko, joka pitää ihmistä hiukan aisoissa, sekä tottumuksen voima, joka jonkun verran häntä ojentaa. Mutta niinkauan kuin pelkkä luonto hallitsee, näet kyllä minkälaisia ovat: kynsivät äitinsä rintoja, lyövät niin pian, kuin kykenevät kättä kääntämään, repivät hyönteisiä palasiksi, nyhtävät höyhenet elävistä linnuista ja pistävät silmät sammakoilta. Katseleppas heidän tappelevan keskenänsä: he ovat kurjempia kuin Tsulukafferit. He puhuvat vain tappamisesta. Minulla oli oppilas, joka niin pian kuin rahaa sai, osti Turinilaisen sanomalehden lukeakseen puukoituksista. Hae sinä kiitollisuutta noista huonosti kesytetyistä pedoista. Koeta heihin ymmärrystä istuttaa! Ei vaikka kirveellä pään halkaisisit. Ja sitte tullaan ja puhutaan opettajille lempeydestä! Täytyy tosiaankin olla mielipuolen, uskoakseen että poikia voi kurissa pitää muuten kuin korvapuusteilla ja potkuilla. — Siis — kysyi Emilio — lyötkös niitä? Lerica vastasi ylenkatseellisesti: — En. — Hän mietti hetkisen. — Minä en lyö heitä, koska varmaan hakkaisin heidät kuoliaiksi. Kun joku on minua äärimmäisiin saakka ärsyttänyt, ett'en enää tiedä mitä teen, niin töytään häntä vastaan nyrkki pystyssä ja puistan nyrkkiäni hänen nenänsä alla, näin tällä lailla, rautaista nyrkkiäni, annan hänen sitä haistaa, sivelen hänen nokkaansa sillä sekä nimitän häntä roistoksi, karanneeksi rosvoksi ja siaksi. Oi, jospa saisin kiukkuni laskea valloilleen! Väliin pelkään saavani halvauksen. Enhän uskonut ihmissikiöitä semmoisiksi sioiksi, kuin nyt olen oppinut heitä tuntemaan koulupenkeillä. Mutta näetkös, jos heistä kerran vasta tulee sindacoja ja tarkastusmiehiä, eihän ne voi tulla pahempia kuin meidän nykyisetkään. Juokaamme sen asian päätökseksi ja puhukaamme muusta.
Lopun aikaa puhelivat seminaari-ajoista; mutta jälleen tultuaan Dara Grossan kadun pölyyn ja ihmishälinään, kääntyi puhe taas heidän virkoihinsa.