— Vai niin — sanoi Lerica ja pisti kätensä ystävän kainaloon — sinua tyydyttää "kasvattajan kallis toimi"?
— Tyydyttää ja tuottaa iloa — vastasi toinen; — ja minä koetan olla tyytyväinen osaani. Minä pidän pojista.
— No niin — sanoi korpraali pilkallisella äänellä — sinä olet entisesi kaltainen. Sinä olet sydämmen opettaja. — Hän kuohahti jälleen. — Hitto vieköön, on minullakin sydän! Mutta ihmiset käyttäytyvät niin, että se pakahtuu kiukusta. Onko se minun vikani, että ne roistot luonteeni muuttavat? Mutta jo riittää; saa nähdä kuinka menestyn uudessa paikassani, Badotinossa. Olen päättänyt, ett'en ainakaan minä ole ensimäinen, joka sytytintä heilautan. Kunhan vain pääsisin tuosta siunatusta oikeudenkäynnistä.
— Onko päätös tänään odotettavissa — kysyi Emilio.
— Tänäänkö? — Ei. Minä en suinkaan ole sen takia Turiniin tullut.
Hänen kasvonsa kirkastuivat, hän puristi ystävän kättä ja kertoi tulleensa pientä hempukkaa tapaamaan.
Emilio ei voinut olla nauramatta, niin lystimäiseltä asia hänestä tuntui: tuo kiivasluontoinen Goliat rakastuneena, kumarruksissa nuoren tytön vieressä.
— Niin — sanoi Emilio — kyllähän näkee, etteivät koulunpenkit anna sinulle kylläksi tyydytystä.
— Kuuleppas! — huudahti Lerica hehkuvin poskin, pysähtyi äkkiä ja pani kädet rinnalleen ristiin — eikös sekin ole sikamainen, tyhmä ja konnamainen vaatimus, että naimattoman opettajan muka tulee elää kuin pyhä Ludvig Gonzagalainen! Mutta sanoinpa niille herroille ajatukseni asiasta vasten silmiä. Pahin inkvisiitori oli eräs tekopyhä tarkastaja, joka kaikenlaisten syitten nojalla kävi ehtimiseen tyttökouluissa, ei suinkaan opettajattarien tähden, huomaa se — ne olivat hänelle liiaksi tuleentuneita hedelmiä — vaan oppilaitten vuoksi. Tuo gorilla pujahti aina kolmanteen luokkaan, jossa isoimmat tytöt istuivat. Oli näet ihastunut kolmanteen luokkaan. Aatteles; semmoisia konnankujeita. Koska hän tunsi oppilasten vanhemmat, useimmat talonpoikia taikka työväen luokkaan kuuluvia, oli hänellä muka aina asioita tytöille isältä tai sedältä, tärkeitä asioita, joita piti kuiskata heidän korviinsa. Silloin hän aina tarttui heitä käsivarteen tahi olkapäähän. Usein hän piti tarpeellisena katsella heidän kirjoitusvihkojaan ja tunki silloin penkkeihin istumaan, muka tarkemmin tarkastaakseen käsialoja. Riittänee, kun kerron mitä tapahtui eräänä aamuna: tarkastusmies oli tuskin luokasta astunut ulos, kun yksi tytöistä nousi julmistuneena paikaltaan, meni opettajattaren luo ja kuiskasi:
— Sanokaa herra tarkastusmiehelle, että jos hän vielä kerran panee kätensä minun polvilleni, niin minä annan hänelle korvapuustin ihan luokan edessä. — Oikea gorilla, sanon minä. Väliin hänellä, ohikulkiessaan, on muka jotain sanottavaa opettajattarelle ja huutaa tätä ulos, saadakseen, opettajattaren portailla seisoessa, nähdä minkä väriset sukat sillä on. Siksipä opettajatar enää tulee vain ikkunaan. Ja semmoinen sika oli häpeemätön kyllä, tullaksensa puhumaan siveydestä, minulle, Carlo —