Tämän originaalin ja sihteerin seurassa Emilio vietti ne harvat vapaahetket, jotka koulu ja kotityö hänelle myönsivät. Paljo hänellä olikin kotityötä, sillä muun muassa oli pakollinen koulunkäynti sitä suuresti lisännyt monien, alusta alkain kunnossa pidettävien luettelojensa kautta. Hänellä ei ollut tilaisuutta seurustella muitten ihmisten kanssa. Neiti Pezza, joka oli kivuloinen, sulkeutui omaan huoneesensa, niin pian kuin oli luokalta päässyt; sitä paitsi oli hän kivuloisuuden tähden hakenut eroa virastaan ja aikoi keväällä poistua, sekä piti itseänsä sentähden muukalaisena paikkakunnalla. Yhden ainoan kerran tapasi Emilio kirkkoherraa, mutta tämän raukeat siniset silmät ja kylmä tervehdys eivät liioin kehoittaneet puheisin. Pappikin oli erakko, joka karttoi kaikkia. Pitemmässä kuin kuukauden ajassa näki Emilio yhden ainoan kerran neiti Vettiä, joka väliin tuli kaupoille pähkinänkuoren kokoiseen puotiin, missä rouva Falbrizio piti sekatavaran kauppaa.
Juuri kylän pitkän-omainen muoto oli syynä siihen, että Emilio ani harvoin tapasi niitäkään henkilöitä, joiden kanssa olisi voinut puhella. Kello kahdeksan aikana illalla näytti siltä, kuin Altarana olisi painunut vuoren seinään. Ainoastaan muutama siellä täällä tuikkiva tulonen ilmaisi eläviä olentoja löytyvän tällä pimeällä alalla. Yhtenä ainoana iltana viikossa, kello kymmenen aikaan, näki Emilio, ell'ei lumi ollut aivan korkealla, muutamia varjoja kulkevan ikkunainsa ohi ja kuuli yksityisiä sanoja keskustelusta, joka vähitellen taukosi. Silloin paikkakunnan herrasväet palasivat iltakemuista piirilääkäriltä, jonka soma rouva soitteli pianoa; sieltä tuli erään viinikauppiaan rouva, postimestari veljineen, joka oli apteekkari, nuori pretori äitineen sekä sindacon serkku, ylöskantomiehen rouva. Ylöskantomies oli partainen, ihmispelko olento, joka vuodet umpeen pyssy olalla kuljeskeli metsissä kuin olisi metsänkäynti ollut hänellä ammattina. Kun tämä seurue oli kulkenut Emilion ikkunan ohitse, ei muuta kuulunut kuin virran kohinaa.
Rouva Falbrizio.
Tällä tavoin oli Emilio elänyt kolme kuukautta ja luuli jo vihdoin löytäneensä rauhallisen paikan, kun eräänä päivänä, satunnaisesti keskustellessaan opettajattaren, rouva Falbrizion kanssa, huomasi Altaranassakin kyllä taistelua olevan.
Rouva Falbrizion koulu oli peltojen keskellä seisovassa yksinäisessä rakennuksessa, koko joukon syrjässä kylätiestä. Hänen luokkahuoneensa oli alikerrassa. Viereiseen pieneen kamariin oli, aivan vastoin asetuksia, sijoitettu herra Canigallon yksityiskoulu. Canigallo, entinen konttoristi, oli aikoinaan istunut hulluinhuoneessa ja oli siitä pitäin ihmisvihaaja, jonka yllä ei kukaan koskaan ollut nähnyt puhdasta paitaa. Sisustamatonta ylikertaa käytti isäntä, kunnallishallituksen jäsen, puuvajanaan.
Eräänä aamuna Emilio näki rouva Falbrizion seisovan puotinsa ovessa liina päässä ja paistinpannu kädessä. Rouva tervehti Emiliota ja pyysi häntä sisään. Tiskin takana makasi pieni lapsi kätkyessään.
— Ettekö tiedä uutisia? Kysyi rouva Falbrizio.
Emilio ei ollut kuullut mitään erinomaisempaa.
— Minut on sanottu irti virastani.
Nuori opettaja ei tahtonut tuota uskoa.