— Se on vallan totta — pitkitti opettajatar surkealla muodolla. — Menkää katsomaan pretorin ilmoitustaulusta. Herra sindaco on liittänyt siihen otteen sen kokouksen pöytäkirjasta, jossa panivat minut viralta.
— Viralta pantu! — huudahti Emilio ihmetellen rouvan tyyneyttä. —
Miksi?
— Oh — vastasi rouva Falbrizio — monestakin syystä. Asiata on kauan valmisteltu. Te ette tunne sitä juttua. Olen varma, että kouluneuvosto kumoo erottamiskäskyn. Mieheni on puunhakkaaja, enkä minäkään isoja ansaitse tällä puotipahaisella. Lisäksi vielä saimme kymmenen vuotta naimisissa oltuamme tämän pikku raukan, jonka Herra meille lähetti, en tiedä miksi. Te näette pienen palkkani olevan tarpeesen. Eipä se iso olekkaan. Kolmesataa kuusikymmentä kuusi lireä ja kolmekymmentä kolme centesimoa. Mutta se riittää kumminkin leiväksi ja keittoruuaksi.
— Mutta kuinka taisivat panna teidät viralta? — kysyi opettaja kerran vielä.— Syyttömästikkö? Jotain kai mainitaan pöytäkirjassa.
— Pöytäkirjassa sanotaan minua kykenemättömäksi opettajattareksi. Tosin olen suorittanut ainoastaan syyskurssin, mutta velvollisuuteni olen tietänyt niin täyttää, että tarkastajat ovat aina olleet tyytyväisiä. Mitä siihen asiaan tulee, on minulla rauhallinen omatunto. Voidaksensa erottaa minut kykenemättömyyteni nojalla, tarvitsevat he tarkastajan suostumuksen. Saammepa nähdä keväällä — — — Mutta — — — siinä on muitakin syitä — — —
Opettaja odotti, varmana siitä, että toinen kertoisi koko jutun.
Pianpa rouva pitkittikin: — Nähkääs, se alkoi jo vuosi sitten. Minä tulin tänne astuakseni erään opettajattaren sijaan, nuoren ihmisen, jonka täytyi jättää koulu, siksi — — — että hän ei voinut kauemmin olla koulussa. Tarkoitukseni ei ole panetella ketään, puhun asioista, joita koko maailma tietää. Herra sindaco on leskimies parhaassa iässään. Sanottiin heillä olleen ystävyyttä keskenään. Totta on, että sindaco naitti hänet ja että vastanaineet oitis matkustivat tiehensä. Mutta tiedättehän veden välistä valuvan takaisin myllyyn. Näyttääpä siltä, kuin sindaco tahtoisi saada hänet takaisin juuri siksi, että sillä on mies ja se seikka juoruja ehkäisee. Sanottiin sindacon, entisen pois tultua, ruvenneen ihastelemaan Case Rossen pikku opettajatarta, ja siksi minulla ei muutamaan aikaan ollut ollenkaan ikävyyksiä. Case Rosse on kumminkin liian kaukana täältä; sitä paitsi on tuo nuori neiti kunniallinen ihminen ja sitähän hänen tuleekin olla jo Azzornon opettajan tähden, joka tahtoo hänet naida; mitäs minä tiedän? Niinkuin sanottu, tahtoo sindaco minua jättämään paikkani tuolle naineelle opettajattarelle.
Emiliota suuresti huvitti vastahakaisuus, joka oli noiden häjyjen asiain ja sen hyväntahtoisen äänen välillä, millä niitä kerrottiin, samoin kuin ristiriita siivojen sanojen ja silmistä loistavan ilkeyden välillä. Tuo katse todisti opettajatarta naiseksi, joka saattoi malttiaan menettämättä taistella viimeiseen saakka ketä vihollista vastaan tahansa.
— Totta on — sanoi rouva Falbrizio — että he alkoivat väittämällä minun pikku tyttöjeni ei mitään oppivan — — — ett'en muka ollut kylläksi taitava, ja vähensivät palkastani kuusikymmentä kuusi lireä ja kolmekymmentä kolme centesimoa sanoen: Te olette tältä paikkakunnalta, voitte luopua siitä, mikä on yli tasaluvun. Sitten tuli riita lumesta, josta niinikään kiukuttelivat. Minulla on luokkahuoneessani kamiini, joka savuaa kauheasti. Puita tietysti ei kustanneta. Tytöt tuovat jokainen halon mukanansa, ja kun talvi on kova, lähettävät vanhemmat polttoaineita. Kylmästä kärsii. Toissa talvena täytyi antaa viideksi päiväksi lupaa, kun lunta oli parin metrin korkeudelta, niin että koulurakennus oli lumen peitossa ylikerran ikkunoita myöten. Silloin sindaco tahtoi, ajatelkaas, että minä omalla kustannuksellani antaisin vedättää lumen pois. Sehän oli kohtuuton vaatimus! Minä, köyhä vaimo! Sitten tulivat lasten vanhemmat ja kaivoivat lumeen läven, josta astuimme sisään kuin suppiloon ja etsimme ovea. Sindaco kävi yhä kiukkuisemmaksi minulle. Joka päivä syntyi riitaa. Sitten tuli tuo siunattu jupakka ulkohuoneesta, pyydän anteeksi. Eihän voi olla ajatustaan sanomatta, kun ihmisessä kerran on hiukan säädyllisyyttä! Viereisen huoneen tästä ovat vuokranneet yksityiskouluksi sen pois matkustaneen opettajattaren veljelle; eikä täällä ole muuta kuin yksi ainoa ulkohuone. Minä kirjoitin asian sopimattomuudesta sindacolle ja sanoin suoraan sitä "siveettömäksi häpeäksi". Mielestäni en sanonut liikoja. Kuitenkin otti hän sen loukkaukseksi ja vastasi kirjeessään, paljoa siveettömämpää olevan, että opettajatar imettää lastaan koulussa oppilasten nähden. Oliko se teidän mielestänne, herra opettaja, oikein vastattu?
— Eikö hän muuta vastannut?* — Emilio kysyi.