— Kyllä, hän sanoi hulluudeksi puhua siveettömyydestä, koska oppilaat vielä olivat pieniä. Oliko tuo nyt mielestänne pätevä puolustus? Kaikeksi onneksi sekaantui tarkastusmies asiaan ja selvitti sen. Sanalla sanoen, toinen ikävyys toisensa perästä. Pahemmin kävi, kun he, minun kotona sairastaessani, lähettivät vahtimestarin kantamaan pois penkit luokkahuoneestani. Minä tulin parhaaksi vallattomuutta estämään, mutta silloin oli hän jo vienyt kaksi penkkiä. Ja kuinka he sitte minua kohtelivat! Vahtimestari tietysti ottaa tapoja sindacolta. Hän on — — — hiukan juoppo. Sitäpaitsi — näin meidän kesken sanottuna — juo sindacokin — — — kohtuullisesti. Ja juotuansa — minä tarkoitan vahtimestaria — puhuu hän kaikenmoista — — — Minulle on yhdentekevää, vaikka hän kehuu itsellänsä olevan paremman palkan kuin minulla, ja sanoo: minä ansaitsen luudallani enemmän kuin te kynällänne. Se onkin muuten totta. Mutta minua harmittaa, kun antavat hänen valehdella pitkin kylää. Ovatpa muun muassa sitäkin huhunneet, että minä muka olen siivoton, ja että tarkastaja toissa vuonna minun koulussani tuli täyteen syöpäläisiä. Ilmi valhe! Sanon sen julkisesti, sillä kaikki voivat nähdä vaatteeni, kun ovat kuivaakseen levitettyinä pihalle, ja päättää, näyttävätkö ne siivottoman ihmisen vaatteilta.
Emilio tunsi nöyryytystä opettajattaren puolesta kaikkia näitä häväistyksiä kuullessaan; samalla kuitenkin hänen eriskummaiset kertomuksensa ja tuo teeskennelty sävyisyys häntä huvittivat.
Rouva Falbrizio jatkoi: — Neiti Pezzan pyydettyä kivuloisuuden tähden virkaeroa, toivoin sindacon jättävän minut rauhaan. Kyllä kai! Hänessä on vanhaa vihaa minuun jostakin lauseesta kunnallishallitusta vastaan, jonka ovat väittäneet minun sanoneen; sentähden pidättivät minulta kahdentoista päivän palkan, eivätkä asiata koskaan unhoittaneet. — Sitten hän lisäsi säkenöivin silmin: — Pelkkää parjausta, sen vakuutan teille.
— Mutta — Emilio kysyi hetken mietittyään — miksi toivoitte sindacon vainoomisten lakkaavan neiti Pezzan eronhakemisen johdosta? Senkö tähden, että hän nyt voi antaa sen paikan tuolle toiselle?
— En suinkaan — vastasi rouva Falbrizio — sitä hän ei voi tehdä, kun sillä on todistus opettajaksi ainoastaan alempaan kouluun. Sitäpaitsi luulen, ett'ei hän enää sitä ajattelekkaan. Kuka tietää, miehet ovat hyvin vaihemielisiä. Tietysti nyt, kun paikka on julistettu haettavaksi, asettaa sindaco niin, että siihen valitaan opettajatar, joka — — — Kaikki miehet ovat sitä lajia, enemmän tahi vähemmän. He pitävät nuorista tytöistä. Sen näköiselle kuin minä olen eivät suinkaan paikkaa anna. Minä aavistan ilmoituksessa olevan: "Ne, joilla on valokuvansa, liittäkööt sen hakemuksensa."
— Hitto vieköön! — huudahti Emilio nauraen — sehän on tavallinen naima-ilmoitus.
— Kyllä hän valokuvia saa, se on varmaa, jatkoi opettajatar sävyisästi. — Paljonhan löytyy nuoria opettajattaria, ja kun paikkoihin on kovin paljon hakioita, saavat kyllä noudattaa kaikkia vaatimuksia — — — nuoret tyttöparat. Tosin heidän seassaan on useoita, jotka rehellisellä tavalla saavat miehen itselleen. Tälläkin paikkakunnalla on monta maanviljeliää, vaatimattomia ja siivoja keski-ikäisiä miehiä, jotka, nähdessään nuo nuoret, somasti puetut, sivistyneet naiset, rakastuvat heihin, vaikk'eivät nämät olekkaan, kuten sanotaan, erittäin mieshartaita. Tuoreena esimerkkinä on täällä neiti Vetti, kunniallinen nuori tyttö; hänen piti mennä naimisiin herra Cavezzin kanssa, joka on puukauppias, talonpoikainen mies, mutta rikas. Kerrotaan heidän jo seurustelleen — — — tietysti kaikessa siivoudessa. Nyt en tiedä — miksi asia lie myttyyn mennyt.
Hän olisi juttuansa jatkanut, jos ei samassa eräs ostaja olisi puotiin astunut, niin että hänen täytyi kerrassaan katkaista kertomuksensa. Opettajan pois lähtiessä hän sanoi: — Tapaamme vasta toisemme, herra opettaja. Jos jotain kuuluu, tahdon siitä antaa sanan. Minä toivon, Jumalan avulla, kaiken hyvin päättyvän.
Siitä päivästä alkaen Emilio seurasi tarkasti sindacon ja opettajattaren kiistaa. Hän rupesi asiaa kyselemään sihteeriltä, jonka änkyttävät, sekavat, sindacoa puolustelevat lauseet: — erhetystä — — — epäilyttäviä tietoja — — — en voi sitä uskoa — — — tekivät asian totuuden Emiliolle ihan varmaksi. Juuri tuosta sihteerin, vainotun rotan tapaisesta arkamaisuudesta Emilio ymmärsi hänen monastikin saaneen tuta, että sindaco oli viekas ja paha mies, aivan leppymätön niille, joita ei voi kärsiä. Hyvänluontoinen sihteeri ei uskaltanut puhua pahaa edes sindacon vihollisista, vaan molempain puolueitten taistelussa hän pysyttelihe nykyisten ja tulevain vallanpitäjäin keskivälillä, niinkuin se, joka on joutunut vastakkain ajavain vaunujonojen väliin, tekeytyy niin pikkuiseksi kuin suinkin ja koettaa sääliä herättää. Hän teki ostoksensa vuoroin vallassa-olijain, vuoroin entisten kunnallishallitusten jäsenten puodeissa, ett'ei vaan ketään loukkaisi.
Tästä huolimatta opettaja piti sihteeristä, ei ainoastaan hänen hyvänluontoisuutensa takia, joka pelonkin alta pisti näkyviin, vaan useista muistakin syistä: olihan mies parka huonopalkkainen niinkuin hän itsekin, samoin koditon ja kaikkien oikuille alttiina, eikä häntä koskaan kiitollisuudella kohdeltu. Molemminpuolinen myötätuntoisuus ja myöskin taloudellinen etu saattoi heidät yhteiseen ruokaan. Opettaja meni alas sihteerin huoneesen syömään ja maksoi ruuastaan kuukausittain. Pöydässä ei monia lajeja ollut: litran viiniä piti riittää heille molemmille kahdeksi ateriaksi. Tunnollisesti noudatettiin sitä terveys-opin sääntöä, että pöydästä on noustava juuri kun ruoka parhaiten maistuu. Kun näki nuo laihat miehet istuvan tyhjässä huoneessa, pienen lampun valossa, vähäisen pöydän ääressä, jolle oli asetettu vadillinen laihaa lihalientä, kaksi lasillista viiniä ja samaten vettä, luuli tosiaankin näkevänsä köyhyyden istumassa juhlapäivällisillä nälän luona.