Hänen kysyessään: — Kuinka suuri palkka? — — — oli opettajatar hetken ääneti, nauttiaksensa asian-omaisten ahdistuksesta, ne kun pelkäsivät opettajattaren kertovan heidän harjoittamastaan vääryydestä. — Palkka — vastasi hän — olisi — —- — hän katseli sindacoa, joka puri huuliaan, ja lisäsi kiiruusti: — palkka on kolmesataa kuusikymmentäkuusi lireä ja kolmekymmentä kolme centesimoa. — Samassa hän heitti viholliseensa läpitunkevan katseen, joka näytti sanovan: — minä armahdan sinua.
— Mitä valituksia?
Ivallinen hymy levisi äkkiä hänen kasvoillensa ja hän vastasi katsellen vihamiestään: — Ei mitään.
Tarkastaja kirjoitti muistikirjaansa, teki lapsille muutamia kysymyksiä, kehoitti opettajatarta tarkoin terveyttään hoitamaan ja hypähti sitte ulos huoneesta kuin koulupoika. Muut seurasivat. Sindaco ja kaksi muuta kunnallishallituksen jäsentä olivat harmista halkeamaisillaan, mutta kätkivät kiukkunsa ja pyysivät, kuten kylän hallitusmiesten tapa on, tarkastajalta neuvoja koulun hoitoa koskevissa mutkallisissa asioissa. Hän vastasi kokeneesti ja kohteliaasti, mutta samalla aivan lyhyesti, niinkuin tämä puhe olisi häntä ikävystyttänyt ja estänyt ympärillä olevaa kaunista luontoa ihaelemasta.
Kun olivat ravintolalle saapuneet, päättivät taas yhtyä kello kaksi, lähteäksensä yhdessä Case Rossen kansakouluun; sen jälkeen seurue hajaantui. Herra Calvi oli vähää ennen seuraan liittynyt ja nytpä tarkastaja pyysi häntä sekä Emiliota ravintolaan aamiaiselle "pitämään seuraa" ja lyhentämään aikaa siksi kunnes jälleen lähdettiin tarkastukselle. He noudattivat kutsua ja istautuivat pienen pöydän ääreen.
Tarkastaja söi kahden edestä ja oli erinomaisen hauska: loppumattomilla, lystimäisillä jutuillaan, jotka eivät kouluasioihin alunkaan kajonneet, houkutti hän kaikki nauramaan, ruokatoverinsa, ravintolan isännän ja palvelustytön, ja viipyi siellä niin, että opettajat, saadakseen hänet nousemaan, tekivät liikkeen ikäänkuin maksaakseen mitä oli nautittu. Heidän suureksi hämmästyksekseen ja vieläkin suuremmaksi harmikseen hän antoi todella opettajain maksaa ja sanoi vain aivan laimeasti: — Pyydän anteeksi — — — en minä tahtoisi — — —, niin laimeasti, etteivät saattaneet pistää kukkaroansa takaisin taskuun. Sitten astui kepeästi ja iloisasti portaita alas, tarttui molempien kainaloihin ja sanoi matalalla äänellä, silmää iskien: — Saattepa molemmat, luottakaa minuun, aimo lahjapalkkion.
Torilla seisoivat sindaco ja tarkastusmies odottamassa; edellinen tavallista punaisenpöhömpänä, juuri kuin olisi ryypyissä hakenut lohtua vastoinkäymisistään. Koulu-legaattia esti luuvalo seuraamasta ja herra Calvi ei saattanut kauemmin olla kotoa poissa, koska hänen vaimonsa oli vuoteen omana. Tarkastaja lyöttäytyi Emilion seuraan, saadaksensa puhelukumppania. Kaksittain yhdessä he vienossa auringon paisteessa astelivat Case Rosseen päin. Kun olivat puoliväliin tulleet, yhtyi sihteeri seuraan.
Neiti Vettin koulu oli sijoitettu pieneen, valkoiseen taloon, keskelle avaraa niittyä, parin sadan metrin päähän itse kylästä. Eräs laakson herrasmiehiä oli testamentin kautta lahjoittanut talon kunnalle, joka teki siitä koulun ripustamalla sinne soitinkellon nuorineen. Luokkahuoneet olivat alikerrassa; yläpuolella oli opettajattaren pieni asumus sekä vähäinen vanhan muijan asunto, jolle kunta maksoi kellon soittamisesta kymmenen lireä vuosittain. Seurueen saavuttua paikalle näkivät kaksi koulun ikkunan rautaristikkoon kytkettyä lehmää, jotka kurkistivat luokkahuoneesen, missä heidän pieni paimenensa istui koulupenkillä oppimassa.
Tarkastajan muoto osoitti iloista hämmästystä, kun hän näki tuon vastaan rientävän pikku opettajattaren, joka ilmestyi kasvot maalattuina ja teeskennellyn ujona, pinnistettynä mustaan hameesen; kaulassa oleva tulipunainen nauha ja musta puku sopivat mainiosti ja antoivat iholle tavattoman valkoisen hohteen.
Tarkastaja istautui pienen pöydän eteen, sindaco ja tarkastusmies asettautuivat kukin juurista tehdylle tuolille, oikealle tarkastajasta; opettajatar, Emilio ja sihteeri jäivät seisomaan toiselle puolelle.