Huone oli iso, seinät valkoiset. Pienen pöydän yläpuolella oli hylly, jota peitti valkoinen liina; hyllylle oli asetettu kipsinen, tylli-hunnun peittämä madonnan kuva, jonka päässä oli tekokukista kyhätty seppele. Molemmin puolin kuvaa seisoi pieni, sininen lasi-vaasi sinisine kukkineen. Alipuolelle oli kiinnitetty olivipuun oksa. Kevätaurinko loi kaikkeen valonsa.
Tämä oli n.k. sekakoulu ja ansaitsi todella nimensä, sillä sekavampaa seuraa tuskin saattanee ajatella. Yhdellä puolen istuivat pojat, toisella tytöt, yhteensä kaksikymmentä. Vaikk'ei kahtatoista vuotta vanhempia lapsia oikeastaan olisi saanut ottaa kouluun, oli siellä useoita yli-ikäisiä, muitten muassa eräs neljäntoista vuotias melkein täysikasvuinen poika sekä kolme tai neljä naima-iässä olevaa talonpoikaistyttöä, jotka johtajan huoneeseen astuessa pistivät paljaat jalkansa penkin alla säilössä olleisin puukenkiin. Torkahtaneenakin olisi älynnyt olevansa maalaiskoulussa, eikä tähän vakaumukseen suinkaan olisi tullut yksin ulkona vallitsevan kesäisen tuoksun tähden.
— No niin — sanoi tarkastaja vilkkaasti ja löi kätensä yhteen — ryhtykäämme toimeen! Jos haluatte, voitte alkaa, neitiseni.
Opettajatar antoi lasten näyttää tietojansa miimillisessä nomenklatuurissa. Oppilaat lausuivat korkealla äänellä, kaikki yht'aikaa, määrätyssä järjestyksessä eri ruumiin osien nimet, samalla osoittaen molemmilla käsillään nimitettyä jäsentä. Tarkastaja ei voinut pidättää nauruansa, niin perin koomillista oli nähdä noiden isojen, turpeiden tyttöjen surkealla, laulavalla äänellä totuudessaan lausuvan nimet ja samalla sormillaan koskettelevan otsaa, nenää, suuta, lanteita j.n.e., aivan kuin pikkulasten koulussa nähdään.
Sen jälkeen lukivat yksitellen, kukin vuoroonsa. Kaikilla oli sama ääntämistapa ja sama jonottava tahti, niin että tuntui siltä, kuin yksi ja sama henkilö olisi lukenut koko ajan, ainoastaan hiukan ääntänsä muutellen.
— Niin — sanoi tarkastaja leukaansa raappien, — minä ymmärrän — — — sekakoulu. Se on kaikkien vaikein koulu. Te taidatte sen parhaiten tietää, neitiseni.
Opettajatar pudisteli päätään ja rupesi vaivojansa valittamaan, röyhennellen kuin turturikyyhkynen. — Ettäkö on vaikeata! Sen takaan. Pahinta on pitää kaikkia lapsia työssä yhtä haavaa ja saada useasti poissa olleita seuraamaan mukana. Te näette itse, kuinka esimerkiksi tänään on kaksikymmentä oppilasta, huomenna voin saada puolet siitä ja ylihuomenna ehkä kaksi sen vertaa. Toisena päivänä aivan erilaiset kasvot kuin sitä edellisenä. Suurta vaikeutta tuottaa koulutuntien sovittaminen paimenessa käynnin mukaan. Kun ovat paimenessa olleet, väsyttää heitä, eivätkä jaksa tulla tänne. Sitäpaitsi, muutamilla on kirjoja, toisilla ei. Katsokaas tänne, ensimäisen rivin lapsilla ei ole yhdelläkään paperia eikä kyniä. Kuinka minun tulee menetellä, opettaakseni heitä kirjoittamaan? Pojat pelaavat rahansa kadulla ja tytöt myyvät paperinsa. Minkä kirjoittavat, se minun täytyy antaa koulussa kirjoittaa, sillä kotona niiltä puuttuu joko mustepullo tahi aikaa kirjoittaakseen. Muutamat tytöistä ovat viidentoista toiset seitsemän vuotisia, ja siksi täytyisi opettajan kohdella heitä aivan eri tavalla, vaikkakin olisivat kaikki tiedoissa samalla asteella. Se on tosiaankin vaikeata.
Hän jatkoi puhettaan hullutellen vienolla äänellään. Tarkastaja ja sindaco kuuntelivat hartaasti suut auki ja kiiluvin silmin, ikäänkuin tuon musiikin lumoamina. Heidän katseensa eivät siirtyneet opettajattaren kasvoista kuin ainoastaan väliin ja silloinkin vain tarkastellaksensa hänen pientä vartaloansa.
— Hyvä! huudahti äkkiä tarkastaja ja löi nyrkillään pöytään kuin lumousta poistaakseen — tehdäänpä muutamia kysymyksiä.
Opettajatar kysyi lapsilta huoneessa olevain eri esineitten nimiä. Lapset mulkoilivat silmät selällään esineitä, joita neiti sormellansa osoitti, juuri kuin olisivat pelkällä katseellaan aikoneet esinettä pakoittaa nimeänsä ilmoittamaan.