— Juttelemalla voitte minua palvella — sanoi vieras ystävällisesti. — Tämmöisessä yksinäisyydessä ei saata keltään sen suurempaa palvelusta pyytää. Minäkin olen puoleksi opettaja — — — siksi että harrastan lämpimästi kansan opetusta. Yksi lapsettomuuteni tuottamista haitoista on se, ett'en voi lapsissani tutkia koulua; sehän on paras ja ehkä ainoa tapa niiden oppia tuntemaan koulua, jotka eivät viraltaan ole opettajia.
Hän lisäsi jo kauan aikoneensa omaksi lapseksi ottaa jonkun lahjakkaan ja lukuhaluisen talonpoikaispojan, voidaksensa seurata askel askeleelta tapahtuvaa siveellistä ja tiedollista kehitystä, jonka nykyaikainen kasvatus ja sivistys hänessä vaikuttaisi.
Emilio huomautti, että asian-ajajalla olisi hyvin vähän häneltä opittavaa, hän kun oli opettajana työskennellyt ainoastaan neljä vuotta.
— Neljä vuotta on tähän maailman aikaan samaa kuin neljännes vuosisataa — sanoi asian-ajaja, ja lisäsi hymyellen: — Jos Itaaliassa kaikki, jotka sanovat ja kirjoittavat "käyttäneensä koko elämänsä" tahi "parhaimmat nuoruutensa voimat" taikka "uhranneensa terveytensä" koulun palveluksessa, todella olisivat tunnollisesti hoitaneet opettajatointaan edes neljä vuotta, olisimme oppinein kansa maailmassa.
Senjälkeen hän äkkiä kysyi: — Kuinka teidän on täällä olla? Kenen kanssa vaihdatte ajatuksianne? Minkä keinon olette keksineet ikävän karkottamiseksi?
Vieraan herran tuttavallisuudesta ihastuneena Emilio sanoi suoraan, että ainoa ihminen, joka hänestä oli sivistyneeltä tuntunut, oli kirkkoherra. Hän kertoi tämän omituisesta vastaan-otto-tavasta ja kummallisesta tunnustuksesta, ilmaisipa myöskin epäilyksensä. Kirkkoherra ei mahtanut olla oikea uskovainen; kuitenkin hän tuntui vakaasti uskovan sitä, mitä oli lausunut kouluasioista.
— Oh, don Barca! — huudahti Samis. — Teillä on hyvä vaisto, herra opettaja. Se mies ei usko Jumalaa, ei perkelettä liioin. Katsokaas, hän kuuluu siihen omituiseen ihmisluokkaan, joka ei mitään usko, mutta kumminkin on rehellisesti vakuutettu siitä, että juuri uskottomuus on maailman perikato. Itsellään noilla ihmisillä ei ole mitään uskoa, mutta pitävät kuitenkin uskonnon opetusta tuiki tarpeellisena; sillä he eivät suostu siihen, että jumalaton vapaamielisyys vielä olisi löytänyt jotain uskonnon opetuksen sijaan pantavaa. He pitävät kunnon kansalaisen ja isänmaan-ystävän suorana velvollisuutena puolustaa uskonnon opetuksen pysyttämistä. Niitä on paljo semmoisia pappeja. Vaan vapaamielistenkin leirissä on lukemattomia aivan uskonnottomia, jotka puolustavat uskonnollista kasvatusta ja jättävät lapsensa pappien opetettaviksi. Papeilla on ainakin yksi kasvatuksen aate selvänä ja kumoamattomana: he näet sanovat: uskonto, jota me tahdomme, on juuri tämä uskonto. Sotkioita ovat opettajat, kirjailiat ja kaikki laverteliat, jotka, kun heillä ei ole tarpeeksi omaatuntoa ja rohkeutta ollakseen suoria niinkuin papit, saarnaelevat uskonnollisesta tunteesta, uskonnosta ja uskosta, sen enempää selittämättä. Mitä uskoa sitten tarkoittavat? Sitäkö, jota tunnusti pyhä Francesco Assisilainen, vai sitäkö, joka oli Giuseppe Mazzinilla? Vai ehkä teidän uskoanne? Minkälainen se on? Ikäänkuin uskonnon asioita saattaisi lapsille ja yhteiselle kansalle opettaa ilman varmaa tunnustusta, sinne tänne horjuen, toisin sanoen ilman opinkappaleita.
Asian-ajaja nousi, puhalsi piipustaan muhkeat savupilvet ja meni piirongin luo kirjoja selailemaan, niinkuin olisi ollut kotonaan. Hän tarjoutui lainaamaan Emiliolle kirjoja ja kasvatus-opillisia aikakauslehtiä, joita oli perinyt veljeltään, edellisenä vuonna kuolleelta opettajalta. Näissä sanomissa oli Ratti löytävä paljon hyödyllisiä ja huvittavia asioita. Sitte hän kysyi: — Kuulkaas, onko uusi opettajatar jo saapunut?
Nuorukainen vastasi opettajattaren tulevan vasta Syyskuussa, ja tehdäkseen jutun hauskemmaksi, hän kertoi tuon valokuvasalaisuuden, jonka oli ruokatoveriltaan urkkinut.
Herra Samis tiesi jo sen historian. Hän ei ollut tahtonut sekaantua asiaan. Hakemukset jo olivat hänen mielestään naurettavia, jopa kerrassaan konnamaisia. Noin parikymmentä opettaja- ja opettajatarparkaa lukee virkailmoituksia sanomissa; tarttuvat koukkuun ja heittävät hukkaan viisi, kuusi lireä postimaksoihin ja karttapapereihin lähettääkseen kunnille jos jonkinlaisia todistuksia ja puoltolauseita, väliinpä valokuviakin — — — ja usein kuitenkin on asian-omainen jo edeltäkäsin valittu: joku sindacon suosikki, rehtorin puoltama, tarkastajan turvatti tahi valtiopäivämiehen uskottu. Ja nyt rupeavat jo vaatimaan opettajattarienkin valokuvia. Yhtä hyvin saattaisi sanomalehden neljännellä sivulla ilmoittaa: — Kaunis tyttö, niillä ja niillä ominaisuuksilla varustettu, otetaan kunnan palvelukseen. — Ettekö huomaa kuinka koroittavat vaatimuksiansa vuosi vuodelta? On muutamia pieniä kuntia, jotka tahtovat naimattomia, nuoria, lapsettomia opettajia, mieluimmin lukion läpikäyneitä tahi semmoisia, jotka osaavat ranskaa tahi saksaa, koristepiirustusta taikka kemiaa ja fysiikkaa. Toissa vuonna eräs kunta haki opettajaa, joka osaisi pianoa soittaa ja laulaa. Eihän liene juuri välttämättömänä ehtona vaadittu, että hän olisi harjoittanut laulua della Scala teaatterissa. Ja kaikkea tätä vaaditaan seitsemästä sadasta lirestä. Olkaamme oikeudenmukaisia. Sehän on tavaran ilmaiseksi pyytämistä. Pian kai saamme nähdä tuon tänne tilatun kaunottaren. Kuinka vanha hän on?