— Minua — huomautti hän — ette ole koskaan pyytäneet tulemaan itseänne tervehtimään.
— En kyllä, mutta onhan asiassa eroa — vastasi opettajatar hymyellen. — Ensiksikin herra Calvi tuli kutsumatta, itsestänsä; toiseksi, hän on nainut mies ja viidenkymmenen vuoden vanha. — — — Muuten en ole teitä kutsunut, koska pelkäsin, että isäni seura vaikuttaisi teihin masentavasti. Hän jaksaa tuskin puhua, isä raukka, ja käy huonommaksi päivä päivältä. — Senjälkeen hän lisäsi: — Terve tuloa, se olisi hauskuudeksi meille.
Tämänlainen pyyntö ei näyttänyt Emiliosta olevan kylläksi ja hän katsoi parhaaksi odottaa parempaa kutsua.
Kun hän eräänä iltana ei nähnyt niinkuin tavallisesti valoa opettajattaren huoneesta, kysyi hän seuraavana päivänä, oliko tämä ollut ulkona.
Oli hän ollut, hän oli käynyt pretorin äidin luona, tämä oli ollut kahdesti koululla tiedustamassa pienestä suojatistaan, ja molemmilla kerroilla hartaasti pyytänyt opettajatarta heillä käymään, niin että hän piti velvollisuutenaan sinne mennä. Olivat myös pyytäneet häntä muistamaan jälkiänsä.
Eräänä iltana hän kysyi opettajalta ohimennen: — Voitteko sanoa, mitä rouva Calvilla lie minua vastaan, hän katsoo, kohdatessamme, kovin vihaisesti minuun. — Opettajatar naurahti ja kohautti olkapäitään, kun Emilio vastasi rouvan luultavasti olevan mustasukkaisen miehensä kasvatus-opillisten keskustelujen johdosta.
Joku aika sen jälkeen, eräänä iltapäivänä, ilmoitti neiti Galli Emiliolle tosiaankin suuren uutisen. Piirilääkärin rouva, joka syksyllä oli nimitetty koulun naistarkastajaksi, oli käynyt neiti Gallin luokalla.
Tietämättä käynnin syytä, Emilio oitis arvasi, ett'ei se lie ollut hauskinta lajia. — Hän on kaunis nainen — sanoi neiti Galli, mutta äänestä ymmärsi hänen huomanneen heidän yhdennäköisyyttään ja siksi suurella varovaisuudella puhuvan toisen kauneudesta. — Hän oli hyvin hienosti puettu, minun mielestäni liiankin hienosti tullakseen köyhäin vuoristolaisten kouluun. Hän tarkasteli käsitöitä. Sen kyllä huomaa, että hän ymmärtää semmoisia asioita. Mutta — — — hän tuntui minusta vähän jäykältä, melkein ankaralta. Puolessa tunnissa hän tuskin kahtakymmentä sanaa puhui.
Opettajatar ei ymmärtänyt, että rouvaa oli estänyt enemmän puhumasta sisällinen yksinhaastelo, joka kuului tähän tapaan: — Mieheni — tuo hölmö — kehtaa sanoa, että olemme toistemme näköisiä kuin kaksoiset. Antakaas nähdäkseni nuo sukat. Tarvitaampa tosiaankin naineen miehen silmät ja hienotunteisuus voidaksensa lausua semmoista kohteliaisuutta naiselle. Tässä olet pudottanut silmiä, tyttö. Hänellä on matala otsa ja posket kuopalla. Näyttäkää minulle paidat. Entäs tuon pretori pöllön puhe erinomaisen kauniista suusta. Huomatkaa, opettajatar, kuinka tämä on leikattu. Sitä paitsi hän on kauhean rumasti puettu.
Rakkautta.