Emilion mielestä neiti Galli ei ollut kauhean rumasti puettu, sillä hänessä eli jo tyttöä kohtaan se määrä myötätuntoisuutta, jonka avulla nainen joka ilta pääsee jostakin virheestä ja joka aamu nousee varustettuna jollakin uudella avulla. Hän ei enää huomannut opettajattaren nenää liian teräväksi, päinvastoin oli neiti Galli Emilion silmissä kasvanut pitemmäksi ja hänen suunsa oli, jos mahdollista, käynyt pienemmäksi ja vieläkin armaamman näköiseksi. Tuntui hänestä myöskin siltä kuin ei kirkkahinkaan ääni saattaisi hänen korvissaan kauniimmin helähtää, kuin opettajattaren hiukan samea ääni. Malttamattomasti hän odotteli koulutuntien päättymistä saadaksensa tavata opettajatarta portaissa, ja hän sai tavakseen keskeyttää puhettaan, niin pian kuin kuuli opettajattaren äänen yläkerrasta. Vaikka olikin jo jokseenkin kylmä, näyttihen opettajatar muutamina aamuina vilaukselta palkonki-ikkunassa; kampaamattomana ja aamupuvussa hän tervehti opettajaa hymyellen tahi pienellä käden liikkeellä. Semmoisina aamuina meni Emilio iloisena kouluun, ei ollut tuiman ankara vaatimuksissaan vaan taipui leikkiä lyömään niinkuin opettajatoimensa ensi aikoina. Mutta hän huomasi pian, että sillä lailla hänen omistamansa metoodi laimentuisi ja siksi hänen täytyi väkisinkin voittaa luontonsa, saattaaksensa noudattaa ankaraa menetystapaansa. Vaan vasten hänen tahtoansakin tunki naapurin kuva kaikkiin hänen ajatuksiinsa ja tunteisinsa, jopa itse opetukseenkin, väritti lukukirjan, antoi lämpöä lasku-opille, jopa heijasti valoansa oppilaittenkin kasvoista. Hänen täytyi tunnustaa, että tuo kuuluisa teoria sisällisestä ja ulkonaisesta "minusta" on hyvin vaikea ja melkein mahdoton noudattaa, silloin kun sielun täyttää vilkas tunne, vaikkapa se onkin — kuten hän itsellensä luulotteli — kaukana rakkaudesta ja enemmän ystävyyden tapaista. Poikain vallattomuus ei enää vaikuttanut häneen samalla tavalla kun ennen. Tosin hän suuttua kuohahti kuin ennenkin, mutta oitis toi mielikuvitus hänen eteensä tutun ikkunan, jossa oli nuo rakkaat kasvot; ja kun tuli ajatelleeksi, että tunnin päästä taas saisi puhella tuon pienen suun kanssa, niin ankaran nuhteen tahi ansaitun rangaistuksen sijaan pääsi häneltä opetustoimensa ensi aikoina käyttämänsä laimea muistutus: — Se saa nyt olla tällä kertaa, mutta älä enää koskaan tee niin.
Emilio tuli yhä tuttavammalle kannalle neiti Gallin kanssa, joka ainoastaan hänelle saattoi puhua omista asioistaan. Iloisesti sanoi kerran opettajatar muutamain oppilaistansa jo pitävän hänestä, muitten muassa erään pienen talonpoikaistytön, joka toi hänelle kukkavihkoja. Kun opettajatar lähestyi tyttöstä, painautui tämä häntä vastaan ja lempeät silmänsä rukoilivat niin hartaasti hyväilyä, ett'ei hän voinut vastustaa lapsen äänetöntä pyyntöä. Opettajatar sanoi usein huomanneensa kuinka hyväilyt vaikuttavat erinomaisesti ystävällisen-luontoisiin pikku tyttöihin, joilla on kovat vanhemmat ja jotka eivät koskaan elämässään ole suuteloa saaneet. Yhteen aikaan oli hän käynyt pienen, sairaan oppilaan luona, — se kuolikin sairashuoneesen — joka pyysi, että häntä suudeltaisiin ennenkuin otti lääkkeitä, tai ennenkuin häntä leikattiin, jopa ennenkuin aikoi nukkuakkin. Vielä viimeisinä päivinään hän usein heikolla äänellä sanoi: — Suutele minua, suutele minua — sanoi hoitajalle, lääkärille, kelle tahansa, joka häntä lähestyi. Tyttö, joka toi kukkasvihkot muistutti hänen mielestään tuosta pienestä vainajasta. Neiti Gallin parhaita oppilaita oli sekatavarankauppiaan tytär, jaloluontoinen tyttönen, joka, vaikka vielä pelkkä lapsi ja vanhempain suuressa määrässä hemmoittelema, osoitti mitä suurinta hienotunteisuutta siinä, ett'ei tahtonut pukeutua toisia komeammin, vaan lahjoittipa tovereilleen salaa yhtä ja toista pientä. Muut lapset ihan jumaloivat häntä.
Emilio kysyi pretorin äidin pientä suojattia, joka oli neiti Gallin luokalla. Opettajatar rypisti otsaansa. Emilio tiedusteli arasti, mitä oli tapahtunut; hän oli näet pari päivää aikaisemmin nähnyt opettajattaren menevän pretorille. Opettajatar empi hetkisen, sitten sanoi vakaasti: — Minä en koskaan enään mene sinne. — Näytti siltä, kuin hän ei olisi tahtonut enempää puhua; mutta kun pelkäsi näitä sanoja väärin selitettävän, sanoi hän syyn päätökseensä. — Pretorin äiti on oivallinen nainen; mutta — — — mutta siinä talossa ei näe muita ihmisiä, kuin häntä ja hänen poikaansa — — — Rouva menee liian usein ulos vierashuoneesta. Yksinäinen nainen ei voi seurustella rouvan kanssa — — — jonka äidinrakkaus on niin laajalle menevä.
Opettaja ymmärsi kaiken ja tunsi piston sydämmessään.
— Oih, — huoahti opettajatar — se on kiusallista, ett'ei voi missään elää, loukkaamatta jotakuta: nyt nuo ihmiset suuttuvat minuun.
Samassa muistui hänen mieleensä toinenkin ikävyys, jonka oli syyttänsä sinä päivänä saanut osakseen. Hän oli mennyt postikonttooriin, kuulustamaan kirjettä, jota jo oli odottanut kolme päivää. Postineiti, jota hän ensi kertaa eläissään puhutteli, oli vastannut hänelle niin epäkohteliaasti, että hän jäi seisomaan äänetönnä hämmästyksestä ja harmista.
Suruisena hän kysäisi opettajalta: — Tiedättekö, miksi hän minua niin kohteli?
Ei, sitä hän ei tosiaankaan tiennyt.
Emiliota harmitti tämmöinen solvaus, juuri kuin se olisi häntä itseään kohdannut. Ensin hän aikoi neuvoa nuorta tyttöä valittamaan sindacolle, mutta hän malttoi mielensä ja puhui sen sijaan asiasta sihteerille pyytäen häneltä selitystä.
Tämä oli ensin hyvin hämmästyvinänsä, mutta kun ei voinut kauemmin teeskennellä, ilmaisi koko salaisuuden.