Postissa palveleva neiti Allari tahtoi, vaikkakin oli koko joukon yli kolmenkymmenen, päästä naimisiin nuoren pretorin kanssa, johon oli siihen määrään rakastunut, että postin hoito meni nurin narin. Pretorin äiti, joka tähtäeli tuota "postimerkkityttöä" paljoa, paljoa korkeammalle, oli kohteliaasti ajanut hänet ulos. Nyt lie rouvan ystävällisyys uutta opettajatarta kohtaan harmittanut postineitiä. — Käskekää opettajatarta — lisäsi sihteeri matalalla äänellä — olemaan varoillansa.
Usealla taholla ilmaantui vihamielisyyttä neiti Gallia vastaan. Juuri tämä saattoi Emilion myötätuntoisuuden sitäkin suuremmaksi. Eipä hän uskaltanut edes itsellensäkään tunnustaa, toivovansa noiden vihollisuuksien saattavan nuorta tyttöä yhä lähemmäksi häntä, ainoata uskottua, ja että tästä lähestymisestä jokin ystävyyttä hellempi tunne tytössä heräisi.
Eräänä iltana Emilio meni neiti Gallin kotiin viemään kasvatus-opillisia sanomalehtiä, joita asian-ajaja oli hänelle lainannut. Nähdessään tuon halvatun ukko raukan, joka katseli häntä hämmästynein silmin ja mutisi muutamia epäselviä sanoja, sekä ajatellessaan nuoren tytön orjallista, vaivaloista elämää kodissa ja koulussa, lisääntyi hänen mieltymyksensä, samalla kun hän tunsi syvää sääliä.
Emilio kävi vastakin naapuriensa luona. Kuitenkin nuo lyhyet keskustelut palkongilla, jossa olivat vapaampina, tuntuivat hänestä hauskemmilta. Nyt olivat ruvenneet puhelemaan muustakin kuin koulusta ja kylästä. Emilio havaitsi silloin omituisen seikan tytön luonteessa: niin pian kun hän vähänkin puhui rakkaudesta — ei toki omasta tunteestaan, vaan ylimalkaan rakkaudesta aivan epämääräisesti — lensi tytön kasvoihin pikainen loiste; nuo vilkkaat silmät säkenöivät ja näytti kuin olisivat sanoneet: — Oi, tiedänpä kyllä! Sitäkin on maailmassa. Ei kukaan sitä paremmin tunne kuin minä! — Sitte katkaisi äkkiä puhelun ja sai takaisin entisen muotonsa, aivan kuin olisi ajatuksiensa juoksunkin siihen keskeyttänyt. Emiliosta tuntui kuin olisi rakkauden ajatus salaman tavoin välähtänyt tytön sielun läpi; samaten kuin ajattelemme toista, kaukana väikkyvää ihanata ihmemaailmaa, josta ei saa puhua, ett'ei mielikuvitus hyppäisi yli järjen ja totuuden asettamien rajojen. Kaikissa keskusteluissa, jotka koskivat tunteita, ei hän mennyt todellisuutta kauemmas. Hänen rakkaudestaan lapsiin pulppusi ehtimiseen ajatuksia, jotka tarkoittivat pahan parantamista, rikollisen ojentamista tahi tapaa, millä lailla olisi taisteltava hyvän istuttamiseksi ihmisten sydämmiin. Mielenliikutukset hänessä heräsivät äkkiä ja tyyntyivät pian. Kun hän oli vihoissaan, oli hänen tapana panna pienet kätensä nyrkkiin ja lyödä toista toistansa vastaan; tämäpä oivallisimmasti ilmaisi hänen hyvää ja toimellista luonnettansa. Ei mikään mahti maailmassa voinut murtaa hänen rautaista tahtoansa, jos hänellä kerran oli järki ja hyvä omatunto puolellaan.
Kun Emilio kuuli neiti Gallin puhuvan, muisteli hän serkkuansa; mutta hänestä tuntui kuin edellinen hyvyydessään olisi väkevämpi ja johdonmukaisempi jälkimäistä. Neiti Galli ei olisi koskaan serkun tavoin antanut valhetarkastajan pakoittaa itseänsä kirjoittamaan sitoumuksen alle, jossa lupasi lähteä paikkakunnalta. Altaranan nuorella opettajattarella näkyi olevan vähemmän rikas mielikuvitus, mutta enemmän ymmärrystä kuin serkulla; hän näytti vähemmän kohdistuvan pikku seikkoihin, mutta enemmän suuriin asioihin, ja hänessä tuntui olevan suurempia ja pysyväisempiä tunteita, kuin Pilonalaisessa ammattisisaressaan; mutta kuinka paljo neiti Galli Emilion silmissä oli serkkua kauniimpi, vaikk'ei ero muuten molempien naisten välillä ollutkaan suuri!
Tämän jälkeen ei Emilio enää tunnettaan nimittänyt "ystävyydeksi", sillä siihen oli ilmautunut tuntomerkkejä, jotka eivät pettäneet: yksinänsä huoneessaan hän puhui helliä sanoja tuolle kuvalle, joka eli hänen sielussaan, ja toisteli ääneen lempinimityksiä — ne kaikki säkeniä, jotka ilmaisevat hänessä tulen syttyneen, ja liekkien piankin leimahtavan maalle.
Mustasukkaisuutta.
Odottamaton tapahtuma häiritsi Emilion mielenrauhaa. Myöhään eräänä iltana hän näki sindacon tulevan naapurin luota. Seuraavana aamuna nousi Emilio puolta tuntia tavallista aikaisemmin odottaakseen opettajattaren ilmestymistä ikkunaan. Tuskin oli tämä näkyviin tullut, ennenkuin Emilio ehätti kysymään sindacon käynnistä. Toinen vastasi aivan väliäpitämättömästi, että sindacon ystävällisyys häntä ihmetytti. Oli näet tullut kuulustelemaan, kuinka vanha isä jaksoi; oli muka kuullut sen äkkiä käyneen huonommaksi; tuossa ei ollut lainkaan perää. Siihen opettajatar päätti koko keskustelun.
Muutamia päiviä myöhemmin kävi vielä huonommin. Kun Emilio eräänä ehtoona palasi kotiin iltakoulusta, tapasi hän tiellä neiti Gallin, joka kiireesti vastasi hänen tervehdykseensä ja sanoi menevänsä raatihuoneelle, jonne häntä oli käsketty. Emilio muisti levottomana, ett'ei sihteeri ollut siellä tähän aikaan päivästä. Sitten hän ehtimiseen kurkisteli ikkunasta kadulle, pitääksensä varalla, milloin opettajatar palaisi, ja kun näki hänen tulevan, teki itsellensä asiata ulos ja kohtasikin opettajattaren portaissa. Pimeys esti Emilion näkemästä neiden huolestunutta muotoa. — Oh, vähäpätöinen asia vaan — vastasi hän leikillisesti. Sindaco tahtoi puhua minulle, ennenkuin sakoittaa vanhempia, jotka taas ovat ruvenneet pitämään tyttöjänsä poissa koulusta.
Mutta kolme päivää myöhemmin kävi sindaco yksin kaikilla luokilla, siis myöskin neiti Gallin. Nyt ei ollut enää epäilemistäkään: esimies alkoi syttyä. Emilio vaati taas opettajattarelta selityksiä palkongilla. Tällä kertaa hän, opettajattaren hymyilystä päättäen, epäili sindacon jo ruvenneen tunteistaan puhumaan. — Hän käy väliin luonamme — sanoi neiti; — — — onhan sillä koko joukko sanoja — — — Hänellä näkyy olevan runsaasti aikaa hukkaankin heittää. — —