Emilio tunsi oikeata nautintoa sanoessaan "meistä", ikäänkuin se sana sulkisi sisäänsä kaksi henkilöä eikä ainoastaan kahta käsitettä.
Opettajatar naurahti ylpeästi ja vastasi: — Jos niin olisi, jäisin uhallakin tänne seisomaan — — — Mutta minun täytyy mennä sisään. — Ja näyttääksensä puhuneensa vakaasti ja totta, hän hyvästi jättäessään loi opettajaan tavallista sydämmellisemmän katseen.
Neiti oli tuskin sisään päässyt, ennenkuin Emilio näki vahtimestarin ruman lakin petäjikössä. Heitä siis todellakin vakoeltiin! Opettaja kävi miettiväiseksi. Nyt vasta johtui hänen mieleensä, että heitä voitiin ulkoa nähdä, ja ehkä heidän haasteloitaan oli pidetty rakastuneitten kuherruksina. Ehkäpä heitä oli kauankin vakoeltu? Kenenkäs muun toimesta kuin sindacon? Nyt vasta hänelle selveni, mitä viikkoa sitte raatihuoneella oli tapahtunut: — sindaco oli raa'asti rakkauttaan selittänyt ja saanut kieltävän vastauksen, lausutun harmistuneella äänellä; hän oli hävyttömästi pysynyt vaatimuksessaan ja vihdoin raivostunut: — Te olette opettajan rakastajatar! — Tämä ajatus saattoi Emilion pois suunniltaan. Hän ajatuksissaan näki Carlo Lerican omassa asemassaan, kuinka hän, silmiään mullistellen, riensi raatihuoneelle haukkumaan sindacoa suut ja silmät täyteen. Entäs sitten! Opettajatar joutuisi huonoon huutoon ja hänet itse ajettaisiin virasta, eikä hän enää koskaan saisi neiti Gallia tavata. Mutta jos hän erehtyikin? Ehk'ei tuo mies ollutkaan asiaan sekaantuneena.
Emilion ei tarvinnut kauan elää epätietoisuudessa. Seuraavana aamuna kouluun mennessään hän huomasi sindacon apteekin ikkunassa. Tultuansa lähemmä otti Emilio lakin päästään tervehtiäkseen, mutta sindaco käänsi hänelle selkänsä.
Tämä oli sodan julistus.
Ensimäinen laukaus.
Seuraavalla viikolla räjähti ensimäinen laukaus. Kunnan vahtimestari astui eräänä aamuna neiti Gallin luokkaan, otti huolimattomasti lakin päästään ja jätti opettajattarelle jäljennöksen kunnallislautakunnan päätöksestä, jonka mukaan hän ensi lukuvuoden alusta oli siirretty opettajaksi Case Rosseen. Opettajatar luki ilmoituksen, oppilaat näkivät hänen kalpenevan. Kun hän astui ulos luokkahuoneesta, rutisti hän, harmista melkein tukehtuneena, paperin kädessään. Tämähän oli ääretöntä mielivaltaisuutta, jota vastaan hän aikoi oitis valittaa, ett'ei kukaan luulisi hänellä olevan vähintäkään neuvottomuutta omassatunnossaan. Hänellä oli valtakirja opettajanvirkaan pitäjän kansakoulussa eikä Case Rossen; hänelle oli määrätty tyttökoulun toinen luokka eikä suinkaan sekakoulua. Hänenhän oli aivan mahdotonta viedä isäänsä tuonne pikku kylään, kauas lääkäristä ja apteekista. Joka tapauksessa näytti tuo aiheeton muuttaminen rangaistukselta ja hän piti sitä häpeänä. Tuota pikaa hän kirjoitti kirjeen hallitukselle ja luetteli siinä kaikki nämät syyt valitukseensa sekä rupesi vastausta odottelemaan. Mutta vastausta ei kuulunutkaan.
Hän meni koulu-legaattia tapaamaan. Tämä sairasteli jäsenkolotusta eikä päästänyt opettajatarta puheilleen. Silloin neiti kääntyi maakunnan kouluneuvoston puoleen vakuutetussa kirjeessä. Tämän kirjeen kanssa kulki ristiin rehtorin kirje, jossa käskettiin häntä määräpäivänä ja määrätunnilla saapumaan rehtorin puheille. Levottomana enemmän epätiedosta kuin pelosta hän uskoi isänsä erään naapurivaimon hoitoon ja lähti aikaisin aamulla tuiskussa ja pimeässä Turinia kohden, kulkien ensin kyydillä, sitte hevosvaunuilla ja lopulta rautatietä.
Hän saapuu Turiniin ja menee rehtorin luo. Mistä on kysymys? — — — Mitä hänestä tahdotaan? Sindaco oli ennättänyt ennen häntä, ilmoittanut hänen muuttoansa Case Rosseen siveellisten syitten tähden. Neiti Galli ja kansakoulu-opettaja, jotka asuivat seinäkkäin, pitivät kylässä loukkausta herättävää yhteyttä keskenään. Puolustuksen sijaan vieri äkkiä hänen huulilleen kovia syytöksiä, ja hän oli juuri lausumaisillansa ne kiivain sanoin, kun hän viimeisellä hetkellä malttoi mieltänsä. Mitä apua siitä olisi lähtenyt? Sindaco kieltäisi, opettajattaren syytös tulisi liian myöhään ja näyttäisi pian valhepuolustuksen keksinnältä. Siis parasta oli pää pystyssä puolustaa itseänsä tyynellä, äänellä. Se oli kaikki halpamaista parjausta. Hän ja opettaja olivat väliin puhuneet toistensa kanssa. Oliko siitä mitään sanottavaa? Mitä moitittavaa siinä oli? Miksi oli uskottu ensimmäistä syytöstä eikä kuulusteltu asian laitaa muilta ihmisiltä, ennenkuin häntä haastettiin tulemaan tutkittavaksi, niinkuin mitäkin pahantekiää? — — — — Rehtori muistutti sävyisästi, katsellen sindacon kirjettä, että opettaja oli käynyt neidin luona. — Minullahan on isäni luonani! — huudahti opettajatar suuttuneena. — Sindaco itsekin on käynyt meillä! — Rehtori katseli häntä ja näytti liikutetulta sekä oli hienotunteinen kyllä, kun ei kertonut sindacon käyneen siellä vain tullaksensa vakuutetuksi isän kykenemättömyydestä huomaamaan mitä ympärillä tapahtui. — Minä uskon teitä — sanoi hän hetken ääneti oltuansa, jätti opettajattaren ystävällisesti hyvästi ja kehoitti häntä olemaan kärsivällisenä ja varovaisena.
Opettajatar matkusti oitis kotiin. Läpiväsyneenä saapui hän keskellä yötä kylään, jossa jo oli ruvettu juoruamaan hänen siirrostaan Case Rosseen, Turinin matkastaan ja yhteydestään Ratti'n kanssa.