Neiti Strinatilla oli ohuet, harmaat hiukset, jakaus keskellä päätä, koukkunenä, suun ympärillä ankaruutta osoittava piirre ja siniset silmälasit; pukunsa oli varsin köyhä.
Hän lausui opettajan tervetulleeksi, kysyi seminaarin uutta opetus-ohjelmaa ja osoitti harvapuheisuutensa ohessa selvää ymmärrystä ja jonkinmoista koulusivistystä. Sitte hän äkkiä kääntyi sihteerin puoleen laskeakseen hänen sydämmelleen, että ennen lukukauden alkua ainakin luokkahuoneen kivilaattiaa korjattaisiin; se oli aivan hajallaan, niin että tytöt siihen kompastuivat. Sihteeri näytti suuttuvan siitä, että hän toi valituksensa uuden opettajan aikana; hän lupasi kumminkin ilmoittaa asian.
Se oli — jatkoi neiti Strinati — siinä kunnossa jo viime lukuvuoden alussa ja se on siinä vieläkin, pyydän — hän pitkitti terävämmällä äänellä — te tiedätte, ett'en enää tahdo siitä muistuttaa, sillä se puhe polttaa kieltäni; mutta ajatukseni on, ett'ei ainakaan tänä vuonna tarkastajan viime varoituksen perästä pitäisi kauemmin sallia semmoista vallattomuutta — — — minä annan asialle oikean nimensä. — Sitte hän kääntyi Ratti'n puoleen ja sanoi: — — Ajatelkaas, opettajatar joka ei koskaan ole edes nähnyt päästötodistusta, pitää kumminkin yksityistä koulua, jossa hän muka opettaa lapsia lukemaan ja kirjoittamaan. Ja hän saa käsiinsä talonpoikaisvaimoja, jotka ovat kyllä yksinkertaisia lähettääkseen pikku tyttönsä sinne kouluun ja maksaakseen liran kuukaudessa. Minä en sitä sano siksi, ett'en itse saa tuota pientä maksoa, vaan siksi että se on petosta, jolla otetaan oppilaat julkisista kouluista sinne, missä eivät mitään opi. Olkoon kylläksi kun kerron, ett'ei heillä ole edes istuinpenkkejä; opettajatar pitää kirjan polvellaan, lapset ovat ympärillä polvillaan ja lukevat siitä.
Sihteeri oli hämillään ja sanoi opettajattaren liioittelevan.
— Ettäkö liioittelen? — huudahti neiti Strinati. — Mutta koko paikkakuntahan sen tietää! — Ja kääntyen opettajaan hän pitkitti: — Ja kuinka hän sitte kuria pitää, tuo nainen. Teidän tulee vain tietää, että hän rangaistukseksi antaa heidän kielellään tehdä ristinmerkin lattiakiviin, ja isompia lapsia näpäsee sormustin sormessa keskelle otsaa; — jaa, totisesti, kaikki hänen oppilaansa ovat merkityt ja tunnetaan kadulla. Ja sinne ne menevät! Huomatkaa, että tarkastaja, joka ensimäisenä vuonna ei tiennyt asiasta mitään, tänä vuonna on käskenyt sulkea koulun. Kyllä kai! Hän oli tuskin selkänsä kääntänyt, kuin koulu taas avattiin. Voitteko väittää, ett'ei se ole totta? — kysyi hän sihteeriltä.
Tämä haki vastausta. — Se on totta eikä ole totta — hän vastasi nousten hämmästyneenä ja suutuksissaan; — minä sanon: se on koulu eikä ole koulu; siellä opetetaan vähän katkismusta ja vähän ompelemista — — —
— Siellä opetetaan — keskeytti opettajatar — kaikkea, mitä ei pidä opettaa, ja siellä nauretaan sekä oppikursseille että tarkastuksille. Se on yksityiskoulu, ja siinä kyllä, loiskasvi — — —niinkuin tarkastaja sitä nimitti, syöpä, joka kansakoulua kalvaa. Tahdotteko, että sanon vielä yhden totuuden; mitä vasten tätä kärsitään vastoin lakia ja meitä muita, jotka opetamme, niin — — — Mutta te sen tiedätte paremmin kuin minä; turhaa on, että teille sitä sanon.
Totuus, jonka Ratti myöhemmin sai tietoonsa, oli seuraava: puheena oleva nainen, vanha talonpoikainen vaimo, joka ei osannut aakkosia enempää, oli Toppo herran sisar; tämä suvaitsi hänen opetustointansa päästäksensä häntä elättämästä.
— Kun kaikki harkitaan — vastasi sihteeri kohottaen olkapäitään — — niin asia ei minuun kuulu! — Jättäessään hyvästi, koetti hän lepyttää neiti Strinatia ja sanoi luulevansa yksityiskoulun jäävän tänä vuonna avaamatta.
— Mutta lapsethan ovat jo alkaneet siellä! — huudahti opettajatar ja katsoi harmistuneena häntä suoraan silmiin.