Sihteeri kielsi häpeän puna poskillaan ja viittasi Emiliota puhumaan hiljempaa. Se ei muka ollut totta, mitä Emilio sanoi, sihteeri oli puhunut puhdasta totuutta, opettaja saattoi itse kysyä lääkäriltä — — — ottaa selkoa kunnallishallituksen uudesta työjärjestyksestä — — —
— Myöntäkää ainakin — sanoi Emilio — että opettajattaren vainoominen on konnantyötä, että se perustuu häpeälliseen panetteluun ja että kaiken alla piilee jokin kataluus esimiehenne puolelta.
Sihteeri oli kauhistuksissaan, teki liikkeen kuin tukkiakseen opettajan suuta ja riensi sulkemaan kyökin ovea.
— Tunnustakaa ainakin — pitkitti Emilio — että olette vakuutettu sen olevan pelkkää parjausta, sillä te tiedätte varmaan sen parjausta olevan.
— Mutta hyvä Jumala! — vastasi toinen hämmästyneen näköisenä — mitä tahdotte minun tunnustamaan, minun, jolla ei ole mitään osaa asiassa, joka en tiedä mitään? Tiedättehän, että sihteeri on palvelijain palvelija, kunnallishallituksen jalkarääsy. Kuinka voitte luulla heidän minulle mitään puhuvan?
— Siis — pitkitti Emilio — te olette heidän puolellansa, heidän osaveljensä — — — Te ette olekkaan sihteeri, vaan sindacon nöyrin palvelija!
— Nöyrin palvelija, suuri Jumala! Puhukaa hiljaa. Mitä minun mielestänne pitäisi tekemän? Kaikkihan minua potkivat aamusta iltaan. Kirottu olkoon se päivä, jona synnyin!
Hän näytti katuvaiselta, niinkuin olisi anteeksi pyytänyt. Emilio katseli häntä tuntien pikemmin sääliä kuin ylenkatsetta; hän nieli äkkiä viimeisen suupalan, heitti ruokaliinan pöydälle ja meni ulos.
Sihteeri riensi hänen jälkeensä ja sanoi: — Vaikka emme syökkään yhdessä, voimmehan siltä olla edeskinpäin hyviä ystäviä, vai kuinka? — Ja kun opettaja ei vastannut, lisäsi hän tarttuen tämän käsivarteen: — Katsokaas, antaakseni teille todistusta ystävyydestäni, kerron teille jotain, joka teitä ilahuttaa.
Nuorukainen kääntyi, toivoen saavansa kuulla jonkin salaisuuden.