— Sanon teille — pitkitti toinen matalalla äänellä — että minun ymmärtääkseni tuossa riidassa opettajattaren kanssa — — — hallituksen käy hyvin vaikeaksi saada hänet pois.
Opettaja oli vähällä läjäyttää miestä korvalle, mutta malttoi mielensä ja sanoi toiselle vasten silmiä: — Te olette narri — sekä käänsi hänelle selkänsä.
Sihteeri astui askeleen eteenpäin ja puhui rukoilevalla äänellä: —
Olkaa varovaisempi sanoissanne.
Sen päivän perästä Emilio ei enää puhunut entisen ruokatoverinsa kanssa.
Opettajattaren vainoomiset haavoittivat Emilion sekä omaatuntoa että myöskin sydäntä ja rakkautta; sillä hän käsitti, että vaikka vaino tosin saattoi tuon yksinäisen, surullisen tytön häntä, ainoata puolustajaa ja ystävää, lähemmäs, niin se toisin puolin teki Emiliolle vaikeammaksi kohdata ja puhutella armastansa. Hän piti melkein velvollisuutenaan välttää opettajatarta, ett'ei antaisi uutta sytykettä panetteluille. Sitäpaitsi se todistaisi hienotunteisuuden puutetta, jos hän nyt, niin kauan kuin tätä levottomuutta kesti, rupeaisi tytölle tunteitaan ilmoittamaan.
Vihollisen iskut alkoivat Emilioonkin sattua. Sindaco lähetti puoluelaisilleen allekirjoitettavaksi anomus-esityksen, jossa pyydettiin opettajan ja opettajattaren paikkakunnalta "siirtämistä", koska olivat kunnan nuorisolle "perin huonona esimerkkinä". Ei kukaan tietänyt varmaan heidän antavan muuta huonoa esimerkkiä kuin että puhelivat palkongilla; harva uskoi heistä mitään sen pahempaa; varovaisimmat sanoivat siirtämistä sen puolesta oikeutetuksi, että se pelastaisi Case Rossen neiti Vettistä, joka, päättäen Azzarnon opettajan jäljistä lumessa, näytti olevan hiukan liiaksi vieraanvarainen. Siten asiasta oli huvia milloin yhdelle milloin toiselle, ja sitä jauhettiinkin loppumattomiin, vieläpä lasten kuullen, jotka sitte vuorostaan juttuja matkivat. Emilio tästä pian huomasi seurauksia pojissaan, jotka, paitsi että olivat levottomia kun opettaja oli epätasainen, rupesivat osoittamaan kunnioituksen puutetta. Eräänä aamuna hän kouluhuoneen seinällä, luokkahuoneensa ikkunan alla havaitsi hiilipiirroksen, joka kuvasi syleilevää herraa ja naista, molemmilla päiväkirja kädessään; sitäpaitsi hän näki kaksi poikaa seisovan lymyssä nurkan takana, tietysti katsellakseen, minkä vaikutuksen piirustus tekisi opettajaan.
Tämä löytö herätti Emiliossa epäluuloa, niin että hän aina, kun isommat pojat vilkaisivat toisiinsa taikka kuiskuttelivat keskenään, luuli heidän tarkoittavan häntä ja opettajatarta. Pian hän kävi ärtyisäksi ja haukkui poikia sanoilla, jommoisia ei koskaan ennen ollut käyttänyt ja joita hän tyynnyttyään katkerasti katui. Hän alkoi opetuksessaan karttaa kaikkia semmoisia asioita jotka ennen olivat saattaneet hänet puhumaan sydämmellisesti ja innostuneesti, sillä hän huomasi, ett'ei hänen enää ollut mahdollinen niin puhua, ja jos puhuisikin, tulisi siihen aivan väärät soinnut. Hän huomasi isompain poikain jälleen tavattomalla terävyydellä tarkistuvan joka lauseesen jopa sanaankin, joka vähänkin kajosi rakkautta tahi naista, ja tästäpä hän oli alituisesti hämillään. Koulu oli hänestä käynyt sietämättömäksi ja pojat inhottaviksi. Oi, kuinka kaikki oli muuttunutta!
Yhä pahempaa.
Opettajattaren uljas ryhti ja varma voiton toivo saattoivat sindacon raivon ylimmilleen. Eräänä aamuna kun opettajatar tuli kouluun, oli hänen luokkansa ovi lukossa. Kunnan vahtimestari oli jo kadulta peräyttänyt ensin tulleet oppilaat ja seisoi nyt oven edessä käskemässä viimeksi tulleita kotiin palaamaan. Kalpeana ja vapisevana kysyi neiti Galli, mitä tämä merkitsi. Aivan lakkiaan kajoomatta vahtimestari vastasi hävyttömällä, vinkuvalla äänellään: — Niin on käsky korkeammasta paikasta.
Opettajatar meni hämmästyneenä kotiinsa, mutta rauhoittui ajatellessaan, ett'ei tämmöistä vallan väärinkäytöstä saattanut kestää sen jälkeen, kun kouluneuvoston kielto erottamasta olisi saapunut, ja että semmoinen tulisi, siitä hänen mielestään ei ollut epäilemistäkään. Illemmalla hän neuvotteli Emilion kanssa ja näytti varsin tyyneltä. Hän tahtoi kirjoittaa rehtorille, mutta opettaja neuvoi häntä odottamaan, sillä osoittaakseen olevansa varma asiastansa ja luottavansa täydellisesti kouluneuvostoon. Hän seurasi ystävän neuvoa.