"Nyt saamme kuulla."
He kääntyivät kaikki vankiin. Tämä ummisti silmänsä, piti ne kotvan aikaa kiinni, avasi ne taasen kosteina ja tirkisteli etäisyyteen.
Ryövärit hymyilivät.
"Naurettavinta on, ettei hän puhu mitään", sanoi yksi. "Mistähän se tulee? Ylpeydestäkö?"
"Eikö mitä! Vaatimattomuudesta", vastasi toinen raa'alla naurulla.
"Vielähän! Pelvosta, arvaan", sanoi päällikkö.
Pyssyratsuri pudisti kieltävästi päätään.
"Vai niin, vai olin väärässä. No, saammehan nähdä!" huudahti päällikkö ja hypähti ylös. Kääntyen tovereihinsa sanoi hän sitten jyrkällä äänellä: "Tuolla miehellä on joku kirjallinen käsky, joka tarkoitti meidän kiinni ottamista pesässämme. Olemme jo menettäneet paljon aikaa; pakoittakaamme nyt hänet puhumaan."
"Niin, pakoittakaamme", säestivät toiset ja nousivat.
Pyssyratsuri kohotti päätään, ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa: minä olen valmis! Ryövärit asettausivat hänen eteensä. Jos joku tänä hetkenä olisi luonut silmänsä vartioivaan nuorukaiseen, niin olisi hän nähnyt hänen haavan lehden kaltaisesti vapisevan ja, kalman väri kasvoissaan, kääntyvän, jottei hänen liikutustaan huomattaisi. Päällikkö huomasi sen kumminkin ja neuvoi häntä käskevällä viittauksella pitämään huolta tehtävästään.