"Tappakaa hänet yhdellä tiellä, Jumalan tähden! Ampukaa kuula hänen päähänsä. Mitä hyödyttää teitä hänen kärsimisensä?"
Nuorukaisen rohkeus vaikutti ryöväriin enemmän kuin hänen sanansa. Hämmästyneinä loivat he häneen silmänsä. Mutta tämä hämmästys ei kauan kestänyt. Päällikkö ryntäsi nuorukaiseen ja antoi nyrkillään hänelle sellaisen iskun, että poika lensi pää edellä kalliomöhkälettä vastaan.
Puoleksi taintuneena nousi hän ja asettausi sanaa sanomatta entiseen asemaansa. Mutta kun hän loi silmänsä alas kaltevuutta, teki hän ihmetystä osottavan liikenteen, työnsi päänsä syvemmälle tähystys-aukkoon ja pysyi sitten liikkumattomana asennossaan. Ryövärien päällikkö ei huomannut mitään tästä; hän kääntyi jälleen uhriinsa sinisen kalpeana, kiristi hampaitaan ja värisi vihasta, jotta hänen toverinsakin katselivat häntä kauhistuksella. Vasemman kätensä laski hän pyssyratsurin päälaelle, oijensi oikean kätensä etusormen uhkaavalla tavalla, loi mieheen veristävät silmänsä ja mumisi sähisevällä äänellä:
"Kuulehan! Onneton oli hetki, jona päätit niskotella meitä vastaan. Sinä et tunne minua. Olen saanut ihmisten karvat kohoomaan kauhusta, vieläpä semmoistenkin, joiden miehuullisuudelle ei sinun vedä vertoja. Et osaa aavistaakaan, mitä rääkkäyskeinoja minä olen keksinyt. Minä kidutan sinua huomispäivään asti; sinä et kuole, sinä vaan kärsit ja vielä silloinkin, kun ulkomuotosi ei enää ole ihmisen; silmätkin päästäsi revin. Sinä tiedät, miten on muitten käynyt; älä siis pakoita minua viimeisiä keinojani käyttämään. Sano, mitä sinun täytyy sanoa, ennenkuin viha valtaa minut kokonaan."
Viime sanoja sanoessaan otti hän kätensä vangin päälaelta, ja kun hän huomasi että siinä oli koko joukon hivuksia, heitti hän vihoissaan nämät uhrinsa suuhun. Pyssyratsuri sylki ne pois. Tämän pitivät ryövärit tahallisena ylenkatseen-osotteena, ja nyt nousi heidän raivonsa korkeammilleen. Metsänpedon tavoin ulvoen ryntäsivät he kaikki onnettoman päälle ja alkoivat raadella häntä kynsillään, hampaillaan, polvillaan ja jaloillaan, silloin tällöin kehoittaen toisiaan varovaisuuteen, jottei vanki kuolisi heidän käsiinsä; he löivät, pistivät ja purivat häntä, ja verta, paidanriepuja ja hivuksia sinkoili kaikkialle heidän ympärillään. Pyövelien läähötykset, toisiaan koskettelevien tikarien helinä ja uhrin häädetty ähkyminen sekausivat omituisella tavalla yhteen. Ryövärit olivat muuttuneet kolmiruumiiseksi villipedoksi, joka on kietounut ihmisen ympäri; he esiintyivät nyt yhteiskuvana kaikesta siitä kauheasta, minkä hulluus, pelkuruus ja julmuus luo.
"Älkää häntä vielä tappako!" alkoi nuorukainen mitä suurimmassa tuskassa taas huutaa, kääntyen milloin ryövärien puoleen, milloin taasen alankoon päin, ja vähitellen kohottaen ääntänsä, ikäänkuin voittaaksensa niitä vieraita ääniä, jotka lähestyivät. "Älkää häntä vielä tappako! Odottakaa, hän on sanova, mitä te tahdotte tietää. Jos hänet tapatte, ette saa tietää mitään. Hän on viitannut, että hän tahtoo puhua. Sitten voitte hänet tappaa. Minä itse kyllä työnnän tikarin hänen rintaansa, jollette te sitä tee. Tikarit pois, käyttäkää nyrkkejä. Ettekö näe, että hän on kuolemaisillaan?"
Yhä edelleen huutaen heitti hän silmäyksen rintavarustuksen ulkopuolelle ja hyppäsi sitten alas ryövärien luo. Mutta hänen äänensä ja käytöstapansa muuttuivat nyt. Mitä julkeimmalla ylönkatseella ärjäsi hän:
"Roistot! Kolme yhtä vastaan!"
Kirouksia lausuen kääntyi päällikkö häneen, tikari kädessänsä.
"Myöhään, liian myöhään!" sanoi uhattu tyyneesti. Sitten viittasi hän kädellään portille päin ja lisäsi: "Katsokaa tuonne!"