"Se on se poika, joka heitti lumipallon", sanoi isäni.
Sitten ukko sanoi: "Poika parka, astu lähemmäksi! Sinä olet tullut haavoittuneen tilaa tiedustelemaan. Eikö niin? Mutta minä olen jo parempi. Ole rauhallinen, olen jo melkein terve. — Tule tänne!"
Garoffi astui vuoteen luo, mutta oli niin hätääntynyt, ettei huomannut meitäkään, ja oli vähällä purskahtaa itkuun.
Vanhus hyväili häntä, mutta poika ei kyennyt mitään puhumaan. "Minä kiitän sinua", sanoi vanhus. "Mene nyt kotiin ja kerro vanhemmillesi, jotteivät he olisi levottomia, että kaikki käy hyvin!"
Mutta Garoffi ei liikahtanut. Näytti siltä, kuin hänellä vielä olisi ollut jotakin sanomista, mutta hän ei uskaltanut.
"No mitä sinulla vielä on sanomista? Mitä sinä tahdot?"
"Minä — — — en mitään."
"Voi sitten hyvin, näkemiin saakka, rakas poika! Mene nyt hyvällä omallatunnolla!"
Garoffi meni ovelle asti, mutta siellä hän seisahtui ja kääntyi vanhuksen veljenpoikaan päin, joka häntä uteliaasti katseli. Samassa hän veti takkinsa alta jonkin esineen, laski sen pojan käsiin ja sanoi kiireesti: "Tämä on sinulle —" ja katosi kuin salama.
Poika toi lahjan sedälleen. Siihen oli kirjoitettu: "Minä annan tämän sinulle."