Me katsoimme ja huudahdimme hämmästyksestä. Se oli hänen kuuluisa postimerkkikokoelmansa, josta hän alituisesti puhui ja niin paljon toivoi ja joka oli niin paljon vaivaa maksanut: koko hänen aarteensa. Poika rukka! Se oli puolet hänen sydänverestään, ja sen hän nyt lahjoitti saadakseen anteeksi.
PIENI FIRENZELÄINEN KIRJURI.
(Opettajan kertomus.)
Keskiviikkona joulukuun 21 p:nä.
Hän oli kolmannella luokalla kansakoulussa, tuo herttainen, vaaleaverinen, kaksitoistavuotias poika, erään rautatievirkamiehen vanhin lapsi. Isä häntä rakasti lämpimästi, jopa hellittelikin kaikessa paitsi mikä koski koulunkäyntiä. Siinä hän oli vaativainen, vieläpä ankarakin, sillä pojan piti pian kyetä hoitamaan virkaa auttaakseen vanhempiaan. Sentähden hänen piti oppiman paljon vähässä ajassa. Vaikka poika siis oli kuinkakin ahkera, kehoitti isä häntä kuitenkin yhtenään.
Isä oli jo jotenkin iäkäs ja sitäpaitsi ankarasta työstä ennen aikojaan vanhentunut. Siitä huolimatta hän otti sieltä täältä lisätyötä edistääkseen perheensä toimeentuloa ja käytti siihen suuren osan yötä. Hiljattain hän oli eräältä kustannusyhtiöltä, joka viikoittain lähetti sanomia ja kirjoja ympäri maata, ottanut toimekseen kirjoittaa osoitteet ja tilaajien nimet siteisiin. Täten hän ansaitsi viidestäsadasta isolla käsialalla kirjoitetusta osoitteesta 3 liiraa. Mutta tämä työ väsytti häntä, ja usein aterioiden ajoilla hän sitä valitti.
"Minun silmäni heikkonevat", hän sanoi. "Tämä yötyö näännyttää minut."
Eräänä päivänä sanoi poika: "Isä, anna minun auttaa sinua! Sinä tiedät, että minä kirjoitan yhtäläistä kuin sinä."
Mutta isä vastasi: "Ei, poikaseni, sinun täytyy lukea, koulusi on tärkeämpi kuin minun osoitteeni. Minä en tahdo riistää sinulta ainoatakaan tuntia. Kiitos tarjouksestasi, mutta älkäämme siitä enää puhuko."
Poika tiesi olevan turhaa uudistaa pyyntöänsä eikä enää virkkanut mitään. Mutta mitä hän teki? Hän tiesi isän herkeävän kirjoittamasta puoliyön aikana. Hän oli muutaman kerran kuullut, miten isä jälkeen kahdentoista asetti tuolin paikoilleen ja hitain askelin lähti huoneesta. Eräänä yönä hän odotti, kunnes isä oli vuoteessa, pukeutui aivan hiljaa, meni varovasti huoneeseen, sytytti lampun, istuutui kirjoituspöydän ääreen ja rupesi kirjoittamaan jäljitellen tarkalleen isänsä käsialaa. Innolla hän kirjoitti, jos kohta hiukan pelokkaana, ja osoitteet yhä lisääntyivät. Silloin tällöin hän laski kynän kädestään hiukan levätäkseen, mutta alkoi jälleen uudella innolla kirjoittaa itsekseen hymyillen. Kirjoitettuaan 160 kappaletta hän lopetti, asetti kynän paikalleen, sammutti tulen ja palasi varpaillaan vuoteeseensa. Seuraavana päivänä isä oli erittäin hyvällä tuulella. Hän ei ollut huomannut mitään. Tuo työ kävi häneltä konemaisesti ajatusten liidellessä muualla. Kirjoittamansa osoitteet hän laski vasta seuraavana päivänä.