Isäsi.
KATEUTTA. Perjantaina tammikuun 27 p:nä.
Derossi kirjoitti tuon aineen isänmaasta kaikkein parhaiten. Ja kuitenkin Votini oli varmaan toivonut ensi palkintoa. Täytyihän tuota Votinia sietää, vaikka hän onkin hieman ylpeä, mutta nyt olen oppinut häntä halveksimaan jouduttuani samaan penkkiin ja nähtyäni kuinka hän kadehtii Derossia. Hän koettaa kilpailla hänen kanssaan ja lukea ahkerasti, mutta Derossi voittaa hänet kymmenkertaisesti joka alalla, ja Votini pureskelee sormiaan kiukusta.
Myöskin Carlo Nobis kadehtii häntä, mutta hänellä on sen verran uljuutta, ettei viitsi sitä osoittaa.
Votini sitävastoin ei osaa sitä ensinkään peittää. Hän valittaa kotona arvosanojaan ja moittii opettajaa vääryydestä. Ja kun Derossi tapansa mukaan vastaa hyvin ja täsmällisesti, harmittaa se Votinia. Hän istuu allapäin eikä ole kuulevinaan, tai koettaa nauraa, mutta se on pelkkää mielikarvautta. Ja kun me kaikki sen tiedämme, on meillä tapana katsella häntä opettajan kiittäessä Derossia, ja muurarimestari näyttää jäniksennaamaa.
Tänä aamuna esimerkiksi hänen ylpeytensä oikein pääsi valloilleen. Opettaja astui huoneeseen ja ilmaisi koekirjoituksen tuloksen. "Derossi on saanut kymmenen ja ensi palkinnon." Votini aivasti äänekkäästi kiukusta. Opettaja katsoi häneen ja käsitti heti. "Votini", sanoi hän, "älä anna kateuden hengelle valtaa! Se on mato, joka kalvaa aivoja ja myrkyttää sydämen."
Kaikki katselivat häntä paitsi Derossi. Votini koetti vastata, mutta ei saanut mitään sanotuksi. Hän oli kuin kivettynyt, kasvot kalpeina. Kun opettaja sitten jatkoi opetusta, kirjoitti Votini suurilla kirjaimilla paperille: "Minä en kadehdi sellaisia palkintoja, joita annetaan suosikeille ansiotta." Tämän paperin hän tahtoi lähettää Derossille. Mutta sillävälin minä näin Derossin naapurien kuiskailevan keskenänsä. Sitten he leikkasivat paperista ison mitalin, johon oli piirretty käärme. Votinikin sen huomasi. Opettaja pistäysi hetkiseksi ulos. Heti Derossin naapurit poistuivat paikoiltaan ja veivät paperimitalin juhlallisesti Votinille. Koko luokka odotti suurella jännityksellä mitä tästä seuraisi. Votini vapisi raivosta. Derossi huusi: "Antakaa se minulle!" — "Niin, se onkin parempi", vastasi toiset, "sinun pitääkin antaa se hänelle".
Derossi otti mitalin ja repi sen palasiksi. Samassa opettaja palasi luokalle. Minä tarkastelin Votinia. Hän oli tulipunainen — otti paperin aivan kuin ajatuksissaan, kiersi sitä sormiensa välissä, pisti sen suuhunsa, pureskeli sitä hiukkasen ja solahutti sen penkin alle. Luokalta mentäessä Votini, joka vielä oli hämillään, pudotti imupaperinsa juuri Derossin kohdalle. Derossi otti sen ystävällisesti ja pani Votinin koululaukkuun auttaen häntä kiinnittämään sen kantohihnoja. Votini ei uskaltanut silmiään nostaa.
FRANTIN ÄITI.
Lauantaina tammikuun 28 p:nä.