Tänä aamuna tuli tarkastaja, mustiin puettu, valkopartainen herra, palkintoja jakelemaan. Tehtyään muutamia kysymyksiä hän antoi ensimmäisen mitalin Derossille. Mutta ennenkuin hän antoi toisen, vaihtoi hän muutamia sanoja opettajan kanssa. Kaikki pojat arvelivat: Kukahan tuon toisen saanee? Tarkastaja sanoi sitten ääneen: "Toisen mitalin on ansainnut Pietro Precossi. Hän on ansainnut sen sekä läksyjensä, käsitöittensä ja kaunokirjoituksensa että käytöksensä vuoksi." Kaikki iloitsivat ja katsoivat Precossiin. Hän nousi seisoalleen niin hämillään, ettei enää tiennyt missä oli. "Tule tänne", käski tarkastaja. Precossi astui esiin.
Tarkastaja tähysteli tutkivasti hänen vahankalpeita kasvojaan ja heikkoja jäseniään, joita paikatut epämukavat vaatteet verhosivat, ja hänen hyviä, surullisia silmiään, joista saattoi lukea kokonaisen kärsimysten historian. Sitten hän kiinnittäen mitalin hänen rintaansa sanoi: "Precossi, sinä saat tämän. Ei kukaan ansaitse sitä paremmin kuin sinä. Tämä palkinto ei ole annettu vain sinun ymmärryksesi ja tahtosi takia, vaan myöskin rohkeutesi ja sydämesi tähden. Eikö niin?" sanoi hän meihin kääntyen.
Precossi teki liikkeen, ikäänkuin olisi tahtonut niellä jotain, ja katsahti kiitollisesti meihin. "Mene nyt, rakas lapsi", sanoi tarkastaja, "ja Jumala varjelkoon sinua".
Oli aika mennä kotiin. Tuskin olimme päässeet ovesta ulos, niin kenenpä näemme eteisen päässä? Siellä seisoi Precossin isä, seppä, kalpeana kuten ainakin, synkän näköisenä, hiukset silmillä, lakki kallellaan päässä, käynti epävarmana.
Opettaja kuiskasi jotakin tarkastajan korvaan. Tämä etsi kiireesti
Precossin ja johdatti hänet isänsä luo. Poika vapisi.
Opettaja ja johtaja lähenivät myöskin, ja pojat muodostivat suuren piirin heidän ympärillensä. "Te olette kai tämän pojan isä"? kysyi tarkastaja tuttavallisesti. Ja vastausta odottamatta hän lisäsi: "Minä iloitsen teidän kanssanne. Hän, nähkääs, on viidestäkymmenestäneljästä oppilaasta ansainnut toisen mitalin. Hän on ymmärtäväinen, hyväsydäminen poika, joka aina tekee tehtävänsä, kelpo lapsi, joka saavuttaa kaikkien suosion ja kunnioituksen. Te voitte olla ylpeä hänestä, sen vakuutan."
Seppä, joka suu auki oli kuunnellut, katseli ensin tarkastajaa, sitten johtajaa ja viimein poikaansa, joka seisoi hänen edessään vavisten, silmät maahan luotuina. Näytti siltä, kuin hän nyt vasta olisi muistanut, miten hän oli rääkännyt tätä pientä poloista. Ja vasta nyt hän näytti käsittävän, miten kärsivällisesti tämä oli kaikki kestänyt. Tuon kovan miehen kasvoilla kuvastui jonkinlainen tylsä hämmästys, joka muuttui synkän surun ilmaukseksi ja vihdoin osoittautui hillittömänä hellyytenä. Nopealla liikkeellä hän tarttui poikansa päähän ja puristi sitä rintaansa vastaan.
Me kuljimme kaikki Precossin ohi. Minä käskin häntä tulemaan Garronen ja Crossin kanssa torstaina meille. Kaikki sanoivat hänelle jotakin ja tervehtivät häntä. Isä katseli meitä hämmästyneenä, yhä edelleen puristaen nyyhkyttävän poikansa päätä rintaansa vastaan.
PIENI JUNA.
Perjantaina helmikuun 10 p:nä.