Precossi tuli eilen Garronen kanssa meille. Minä olen ihan varma, että vaikka he olisivat olleet ruhtinaan poikia, ei heitä olisi voitu ottaa vastaan suuremmalla riemulla. Garrone oli ensi kertaa meillä. Hän näet ei mielellään käy missään, kun pitää itseänsä kovin isona ollakseen vasta kolmannella luokalla.
Me menimme kaikki ovelle vastaan, kun he soittivat. Crossi ei tullut, sillä hänen isänsä on kuuden vuoden poissaolon jälkeen palannut Amerikasta. Äitini hyväili Precossia, ja isäni esitteli hänelle Garronen sanoen: "Hän ei ole ainoastaan kelpo poika, vaan myös todella jalo ihminen." Precossilla oli mitalinsa mukanaan. Hän oli hyvin onnellinen siitä, että hänen isänsä oli työssä eikä viiteen päivään ollut juonut. Isä on niin mielistynyt poikansa seuraan, että tahtoo hänet kanssaan pajaansa ja näkyy yleensä kerrassaan muuttuneen.
Me rupesimme leikkimään, ja minä toin kaikki leluni esiin. Precossi oli hyvin ihastunut nähdessään pienen junan vetureineen, joka ihan itsestään liikkuu, kun vieteri vedetään avaimella vireeseen. Sellaista hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt. Ihan hän oli silmillään niellä nuo pienet punaiset ja keltaiset vaunut. Minä annoin hänelle avaimen, jotta hän saisi itse panna junan käyntiin. Hän laskeutui polvilleen eikä enää katsonutkaan muuta.
Niin tyytyväisenä en ollut häntä milloinkaan ennen nähnyt. Hän sanoi ehtimiseen: "olkaa hyvä, olkaa hyvä", ja torjui kaikkia kätösillään pois tieltä, jotteivät seisauttaisi junaa. Sitten hän otti vaunut hyvin varovasti käteensä, asetti ne jälleen lattialle aivan kuin ne olisivat olleet lasia, pelkäsi himmentävänsä niitä hengityksellään, rupesi niitä puhdistamaan, katseli niitä alta ja päältä ja hymyili itsekseen.
Me seisoimme kaikki hänen ympärillään ja katselimme häntä. Katselimme hänen ohutta kaulaansa, noita pieniä korvia, joista eräänä päivänä olin nähnyt vuotavan verta, isoa takkia kyynärpäihin käärittyine hihoineen, joista hänen laihat käsivartensa pistivät esiin, nämä käsivarret, jotka niin usein olivat koettaneet torjua lyöntejä hänen kasvoiltaan. Tällä hetkellä minä olisin tahtonut antaa hänelle kaikki leikkikaluni, panna kaikki kirjani hänen jalkainsa eteen, antaa hänelle viimeisen leipäpalani, riistää vaatteet yltäni.
Junan tahdoin ainakin antaa hänelle, mutta ensin oli isältä pyydettävä lupa.
Samassa pistettiin käteeni paperilippu, johon isän käsialalla oli kirjoitettu: "Precossi pitää junastasi. Hänellä ei ole ensinkään leikkikaluja. Eikö sydämesi vaadi sinua tekemään jotain?" Minä tartuin heti junaan ja vaunuihin, laskin ne hänen käteensä ja sanoin: "Ne ovat sinun. Ota ne!" Hän katseli minua, mutta ei ollut ymmärtää. "Ne ovat sinun", sanoin; "minä lahjoitan ne sinulle". Hän katseli isääni ja äitiäni vielä kummastuneempana ja kysyi: "Mutta miksi?" Isäni sanoi: "Henrik lahjoittaa ne sinulle siksi, että sinä olet hänen toverinsa, siksi että hän tahtoo viettää sinun juhlapäivääsi." Precossi kysyi arasti: "Saanko… saanko minä… viedä ne kotiin?"
"Tietysti", vastasivat kaikki. Hän oli jo ovensuussa, mutta ei uskaltanut lähteä. Hän oli onnellinen, pyysi anteeksi, vapisi ja nauroi yht'aikaa. Garrone auttoi häntä käärimään vaunut nenäliinaan.
"Huomenna", sanoi Precossi, "sinun pitää tulla pajaan katsomaan miten isäni takoo. Silloin minä annan sinulle nauloja."
Äitini kiinnitti hänen napinreikäänsä kukkavihon käskien hänen viedä sen kotia äidilleen. Matalalla, epävarmalla äänellään poika sanoi päätään kohottamatta: "Kiitoksia!" Mutta koko hänen kiitollinen sielunsa loisti hänen silmistään.