Opettaja kyllä nuhteli häntä tästä, mutta ei voinut itsekään olla salavihkaa nauramatta. Nobiskin nauroi, mutta se ei tullut sydämestä.
HAAVOITTUNUT TYÖMIES.
Maanantaina helmikuun 13 p:nä.
Nobis ja Franti ovat samankarvaisia. Molemmat he katselivat kylmästi ja välinpitämättömästi aamullista surkeata näytelmää. Kun palasin koulusta ja tapasin isäni kadulla, jäin vähäksi aikaa seisomaan ja katselemaan toisen luokan pikku naskaleja, jotka olivat polvillaan ja hankasivat katuojan jäätä takkiensa liepeillä ja lakeillaan saadakseen sen liukkaammaksi. Samassa näimme kadun toisesta päästä väkijoukon syöksyvän esiin. Kaikki näyttivät pelästyneiltä ja totisilta ja puhuivat matalalla äänellä. Keskellä kulki kolme poliisia ja heidän jäljessään kaksi miestä kantaen paareja.
Poikasia juoksi joka taholta esiin ja yhtyi joukkoon. Se lähestyi meitä.
Paareilla lepäsi mies kalmankalpeana, hiukset verissä ja sekaisin, ja verta vuoti hänen suustaan ja korvistaankin. Paarien vieressä astui vaimo, lapsi käsivarrella. Hän näytti olevan epätoivon vallassa ja vaikeroi yhtenään: "Hän on kuollut, hän on kuollut, hän on kuollut!"
Vaimon jäljestä tuli poika, koululaukku kainalossa, ja nyyhkytti.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi isäni.
Eräs lähellä oleva vastasi, että mies oli muurari, joka oli työtä tehdessään pudonnut neljännestä kerroksesta. Paarien kantajat levähtivät hetkisen. Moni käänsi kasvonsa kauhistuneena pois.
Samassa tunsin jonkun koskettavan kyynärpäätäni. Siinä oli pieni muurarimestari aivan kalpeana ja vapisten. Poika ajatteli varmaankin isäänsä. Minäkin muistelin häntä. Minä saatoin kuitenkin rauhallisesti istua koulussa siinä tiedossa, että isäni on kotona kirjoituspöytänsä ääressä, vaaroista kaukana. Mutta kuinka monen pojan täytyy peläten ajatella, että hänen isänsä työskentelee korkeilla telineillä tai koneen rattaiden ääressä ja että yksi ainoa varomaton liike, yksi ainoa harha-askel voi saattaa hänet hengiltä. He ovat samassa asemassa kuin sotilaiden lapset, joiden isät ovat taistelussa.