Eilen olin isäni kanssa hauskalla retkellä.
Kun hän toissa päivänä luki sanomalehteä, pääsi häneltä yht'äkkiä ihmettelyn huudahdus. Sitten hän sanoi: "Ja minä kun luulin hänen jo vuosia sitten kuolleen. Tiedäpä, että minun ensimmäinen opettajani, joka on jo kahdeksankymmenenneljän vuoden vanha, elää vielä. Minä tässä luen, että ylihallitus on antanut hänelle kuusikymmenvuotisesta palveluksesta kunniarahan. Kuusikymmentä vuotta! Ja vasta kaksi vuotta sitten hän on luopunut toimestaan. Opettaja parka! Hän asuu tunnin rautatiematkan päässä täältä, samassa kylässä kuin meidän vanha puutarhurimme. — Henrik", hän jatkoi, "menkäämme häntä tervehtimään". Ja koko illan hän puhui vain tästä vanhasta opettajastaan.
Tämä nimi palautti hänen muistiinsa satoja seikkoja hänen koulu ajaltaan, tovereistaan ja äitivainajastaan. "Crosetti", puhkesi hän sanomaan, "oli jo silloin nelikymmenvuotias, kun minä olin hänen luokallaan. Tuntuu aivan siltä, kuin näkisin hänet vielä. Vartalo oli hiukan kumarassa, silmät kirkkaat ja kasvot parrattomat. Hän oli kyllä ankara, mutta samalla hyväntahtoinen kuin isä. Ei mikään jäänyt häneltä huomaamatta. Talonpojasta hän oli tarmokkaan työn ja monen vastuksen kautta kohonnut. Oikea kunnon mies! Äitini kunnioitti häntä, ja isäni kohteli häntä kuin hyvää ystävää ainakin. Miksi hän nyt asunee tässä maakylässä, kaukana Torinosta? Ei suinkaan hän minua enää tunne. Mutta eipä haittaa. Kyllä minä tunnen hänet. Neljäkymmentäneljä vuotta on kulunut siitä. Ajattele, lapseni, neljäkymmentäneljä vuotta! Huomenna käymme häntä katsomassa."
Jo eilen aamulla kello yhdeksän olimme asemalla. Olisin suonut Garronen tulevan mukaan, mutta hän ei voinut äitinsä sairastumisen takia. Juna kiiti vihreiden nurmikenttien ja kukoistavien puistojen ohitse, ja joka hengenveto täytti keuhkot sulotuoksuisella ilmalla. Isäni oli iloinen ja tyytyväinen. Ehtimiseen hän laski kätensä minun olalleni ja puhutteli minua miltei kuin ystävää.
"Voi opettaja rukkaani", sanoi hän. "Hän oli isäni jälkeen ensimmäinen, joka osoitti minulle hyvyyttä. Muutamia hänen hyviä neuvojaan ja paria ankaraa nuhtelua, jotka vielä kotiin mennessäni saivat itkun nousemaan kurkkuuni, en unohda koskaan. Aivan näen hänet vielä hengessäni, kuinka hän kouluun tullessaan aina samoilla liikkeillä asetti keppinsä nurkkaan ja takkinsa naulaan. Ja joka päivä hän oli yhtä tarkka, iloinen ja tunnokas, kuin joka päivä olisi ollut hänen ensimmäisensä koulussa. Muistan vielä, mitenkä hän kirjoittaessani huusi: 'Bottini, Bottini, etusormi suoraan!' Varmaan hän on paljon muuttunut neljänkymmenenneljän vuoden kuluessa."
Perille saavuttuamme etsimme käsiimme entisen puutarhurinvaimon, jolla oli oma pieni kauppapuoti erään syrjätien varrella. Hän otti meidät vastaan suurella riemulla ja rupesi kertomaan perheestään. Mies, joka kolme vuotta sitten oli mennyt Kreikkaan työnhakuun, oli kotiin odotettavissa. Vanhin tyttö oli kuuromykkäinkoulussa. Sitten hän neuvoi meille opettajan kotiin johtavan tien.
Me läksimme astumaan kylätietä, joka johti kukoistavien pensaikkojen halki pienelle kummulle.
Isäni ei enää virkkanut mitään. Hän näytti tykkänään vaipuneen muistoihinsa. Väliin hän hymyili itsekseen ja sitten taas pudisti päätään.
Yht'äkkiä hän pysähtyi sanoen: "Kas tuolla hän tulee. Lyön vaikka veikkaa, että hän on tuossa."
Meitä vastaan tuli pieni valkopartainen ukko, leveälierinen hattu päässä. Hän nojautui sauvaansa; kulku oli vaivalloista, ja kädet vapisivat.