"Hän se on", toisti isäni jouduttaen askeliaan.
Päästyämme aivan hänen läheisyyteensä pysähdyimme. Vanhuskin seisahtui ja katseli isääni. Kasvot olivat vielä nuorekkaat ja silmät eloisat ja kirkkaat.
"Oletteko", kysyi isäni hattuaan kohottaen, "opettaja Vincenzo
Crosetti?"
Vanhus nosti hänkin hattuaan ja vastasi hieman vapisevalla äänellä:
"Olen."
"Suvaitsetteko", kysyi isäni tarttuen vanhuksen käteen, "että eräs entinen oppilaanne puristaa kättänne ja tiedustelee vointianne? Olen tullut Torinosta teitä tervehtimään."
Vanhus katseli häntä hämmästyneenä. "Te teette minulle liian suuren kunnian… en tiedä… oppilaani, sanoitte?… Suokaa anteeksi… nimenne?"
Isäni mainitsi nimensä, Alberto Bottini, sekä milloin ja missä oli ollut hänen koulussaan, lisäten: "Te ette tietysti enää muista minua. Mutta minä tunnen teidät mainiosti."
Opettaja seisoi mietiskellen, silmät maahan luotuina, ja höpisi pari kertaa itsekseen isäni nimen. Tämä katseli häntä sillä aikaa päätään kääntämättä ja hymyilevin kasvoin.
Mutta sitten vanhus kohotti päätään ja sanoi hitaasti: "Alberto Bottini? Insinööri Bottinin poika, joka asui Consolata-torin varrella?"
"Aivan sama", vastasi isäni kurottaen hänelle molemmat kätensä.