"Siinä tapauksessa" — sanoi vanhus — "sallikaa, rakas herra, sallikaa, että minä…" Ja hän lähestyi isääni ja syleili häntä. Hänen harmaa päänsä tuskin ulottui isäni olkapäihin. Isäni painoi poskensa hänen otsaansa vastaan.
"Tahdotteko olla hyvä ja tulla kanssani", sanoi opettaja. Ja vastausta odottamatta hän kääntyi menemään kotiinsa päin. Kohta pysähdyimmekin pienen kaksiovisen talon edustalle.
Opettaja avasi oven ja kehoitti meitä astumaan sisään. Kovin yksinkertainen oli tämä huone. Eräässä kolkassa oli hänen vuoteensa, toisessa pieni pöytä ja kirjahylly, muuten vain neljä tuolia ja seinällä vanha kartta. Hyvä omenain tuoksu tuntui ilmassa.
Me istuimme. Isäni ja opettaja katselivat toisiaan äänettöminä.
"Bottini", huudahti opettaja sitten luoden katseensa tiilikivilattiaan, jossa auringon säteet tanssivat. "Niin, minä muistan aivan hyvin. Teidän äitinne oli jalo nainen. Te istuitte ensi vuonna yhteen aikaan ensimmäisessä penkissä vasemmalla ikkunan lähellä. Enköhän vieläkin muistane jotain?" Hän näytti mietiskelevän. "Teillä oli kihara tukka, ja vilkas te myöskin olitte, eikö niin? Toisena vuonna te sairastitte kurkkutautia. Kun teidät sitten jälleen tuotiin kouluun isoon huiviin käärittynä, olitte hyvin laihtunut. Siitä on neljäkymmentäneljä vuotta, eikö niin? Te olette hyvin ystävällinen, kun vielä muistatte vanhaa opettajaanne. Muitakin entisiä oppilaitani on tässä takavuosina käynyt minua katsomassa." Hän kysyi isäni ammattia. Sitten hän sanoi: "Iloitsen teidän käynnistänne kaikesta sydämestäni. Minä kiitän teitä. Pitkään aikaan ei kukaan ole käynyt, ja suuresti pelkään, että te olette viimeinen."
"Mitä te nyt puhelette!" sanoi isäni. "Olettehan vielä terve ja voimakas. Ette saa sellaista otaksua."
"Älkää puhuko!" vastasi opettaja. "Katsokaa miten käteni vapisevat!" Ja hän osoitti niitä. "Se on huono merkki. Jo kolme vuotta sitten, vielä koulussa ollessani, se alkoi. Ensin en siitä välittänyt. Luulin sitä ohimeneväksi. Mutta päinvastoin se yhä vain eneni. Koittipa vihdoin päivä, jolloin en enää saanut kirjoitetuksi. Voi sitä päivää, jolloin ensi kerran tahrasin erään oppilaani vihon! Se oli kuin pisto minun sydämeeni. Jonkin aikaa koetin vielä vaivalla jatkaa. Mutta viimein en kyennyt enää. Kuusikymmenvuotisen koulutyön jälkeen minun täytyi nyt jättää kouluni, oppilaani ja työni. Ja se oli raskasta, hyvin raskasta. Annettuani viimeisen tuntini saattoivat kaikki minut kotiin ja juhlivat minua mutta minä olin murheellinen, käsitin, että elämäni työ oli loppunut. Jo vuotta ennen olin kadottanut vaimoni ja ainoan poikani. Nyt minulla on parin sadan liiran eläke. En toimita enää mitään. Päivät tuntuvat mahdottoman pitkiltä. Ainoa ajanviettoni on selailla vanhoja koulukirjojani, sanomalehtikokoelmiani ja muutamia kirjoja, joita olen saanut. Tuossa ne ovat", sanoi hän osoittaen kirjahyllyään. "Ne ovat minun muistojani — koko menneisyyteni. Ei minulla ole mitään muuta koko maailmassa."
Mutta sitten hän jatkoi iloisemmalla äänellä: "Minulla on tässä teille jotain näytettävää, joka varmaan hämmästyttää teitä."
Hän nousi, meni pöytänsä luo ja avasi erään laatikon, joka sisälsi useampia nuoralla kokoonsidottuja kääröjä, kaikki numeroilla ja päivämäärillä varustettuja. Hetkisen etsittyään hän avasi erään niistä, selaili sitä vähäisen, veti sitten esiin kellastuneen paperin ja antoi sen isälleni. Se oli eräs hänen koulukirjoituksistaan neljäkymmentäneljä vuotta sitten. Sen ylälaitaan oli kirjoitettu: "Alberto Bottini, sanelu, huhtikuun 3 p:nä 1838." Isäni tunsi paikalla koulupoikakäsialansa ja alkoi nauraen lukea kirjoitusta. Mutta sitten nousivat kyynelet hänen silmiinsä.
"Nämä", sanoi opettaja osoittaen kääröjä, "ovat minun muistojani. Vuosittain talletin kultakin oppilaalta jonkin kirjoituksen, jotka sitten järjestin ja numeroin. Silloin tällöin selailen niitä, luen rivin sieltä, toisen täältä, ja silloin johtuvat tuhannet seikat mieleeni. On kuin näkisin menneet ajat. Voi kuinka monet vuodet ovat jo vierineet ohitseni! Minä suljen silmäni, ja heti näen sadoittain lapsenkasvoja. Ties kuinka monet heistä jo ovat kuolleetkin. Monet muistan vielä selvästi, varsinkin parhaat ja huonoimmat, ne, jotka tuottivat minulle iloa, ja ne, joista oli surua ja huolta, sillä luonnollisesti oli niin suuressa joukossa sekä toista että toista. Mutta nyt on jo niinkuin olisin toisessa maailmassa, ja kaikki he ovat minusta yhtä rakkaita."