Hän istuutui jälleen ja tarttui käteeni.
"Ettekö muista mitään minun tekemääni kujetta?" kysyi isäni hymyillen.
"En, hyvä herra, en tällä hetkellä", vastasi vanhus. "Mutta uskon kyllä, että tekin sellaisia teitte. Yleensä olitte kuitenkin ymmärtäväinen poika. Muistan vielä mitä rajatonta hellyyttä te osoititte äidillenne… Mutta kovin oli ystävällistä, että tulitte minua katsomaan. Kuinka olettekin voinut irtaantua toimistanne tänne tullaksenne?"
"Kuulkaa, herra Crosetti", sanoi isäni vilkkaasti, "minä muistan vielä, kun ensi kerran tulin kouluun äitini saattamana. Siihen asti olin aina ollut hänen seurassaan, ja kun hänen nyt piti jättää minut tuntemattoman henkilön haltuun kahdeksi tunniksi, oli se hänestä, kuin minut olisi syösty ulos avaraan maailmaan. Yhteiskunta riisti nyt häneltä pojan, jota hän ei voinut toivoa milloinkaan saavansa kokonaan takaisin. Hän oli liikutettu, ja minä myöskin. Hän ilmoitti minut vapisevalla äänellä ja puhui puolestani opettajalle. Vielä mennessään hän nyökkäsi minulle ovenraosta kostein silmin. Ja samassa te teitte liikkeen, ikäänkuin olisitte tahtonut sanoa: 'Luottakaa minuun, hyvä rouva.' Tätä liikettä ja katsetta, joka ilmoitti, että olitte täysin ymmärtänyt äitini huolen, ja jolla lupasitte suojelusta ja hellää huolenpitoa hänen kultamunilleen, sitä en koskaan unohtanut. Se on minut nyt tuonut tännekin Torinosta neljänkymmenenneljän vuoden kuluttua teitä sydämellisesti kiittämään."
Opettaja ei vastannut. Hän silitteli tukkaani, ja sitten hänen kätensä solui olalleni.
Sill'aikaa isäni tarkasteli noita alastomia seiniä, kehnoa vuodetta, ikkunalaudalla olevaa kuivaa leipäpalaa ja pientä öljylamppua, ja tuntui siltä, kuin hän olisi tahtonut sanoa: "Opettaja rukka! Tämä siis on koko palkkasi kuusikymmenvuotisesta työstä."
Mutta vanhus oli tyytyväinen ja rupesi taas vilkkaasti juttelemaan meidän perheestämme, muista opettajista ja isäni koulutovereista. Isänikin muisti muutamia, ja niin he paikkailivat ja täydensivät toistensa muistoja.
Mutta sitten isäni keskeytti pakinoimisen ja pyysi opettajaa kylään syömään aamiaista kanssamme. Hän vastasi lämpimästi: "Minä kiitän teitä, minä kiitän teitä", mutta näytti epäilevältä. Isäni tarttui hänen molempiin käsiinsä ja uudisti pyyntönsä.
"Mutta kuinka minä voin syödä" — sanoi opettaja — "näillä onnettomilla käsilläni, jotka aina vapisevat? Se jo häiritsee muitakin."
"Me kyllä autamme teitä, herra opettaja", sanoi isäni. Ja silloin vanhus suostui, vaikka pudistelikin päätänsä.