"Tämä on ihana päivä", sanoi hän ovea sulkiessaan, "ihana päivä, rakas Bottini. Minä vakuutan, että tulen muistamaan sen koko elinaikani."
Isä tarjosi käsivartensa opettajalle. Tämä kävi siihen kiinni taluttaen minua toisella kädellään, ja niin me astuimme kylätietä. Tapasimme kaksi avojalkaista tyttöä, jotka ajoivat lehmiä, ja pojan, joka risukimppu kainalossa juoksi ohitsemme. Opettaja selitti, että ne olivat oppilaita, jotka aamulla veivät karjaa laitumelle ja aamupäivin työskentelivät avojaloin niityllä. Illalla he panivat kengät jalkaansa ja menivät kouluun. Muutoin emme nähneet ketään.
Pian jouduimme ravintolaan ja istuimme ison pöydän ääreen, opettaja keskelle, ja rupesimme aterialle. Ravintola oli rauhallinen kuin luostari'. Opettaja oli juhlatuulella, ja liikutus lisäsi tuota värisemistä, niin että hän tuskin saattoi syödä. Isäni leikkeli hänelle lihan, taittoi leivän ja pani suolaa hänen lautaselleen. Juodessa hänen täytyi pitää lasista molemmin käsin, ja sittenkin se kalisi hänen hampaitansa vastaan.
Mutta hän jutteli vilkkaasti ja innokkaasti entisistä ajoista, oppikirjoista, joita käytettiin hänen nuoruudessaan, opetusohjelmista ja tarkastajista. Oikein hän vielä tuntui nuorelta puhellessaan siinä ilosta loistavin kasvoin. Ja isäni tarkasteli häntä, kasvoilla samanlainen ilme, jonka niin usein kotona olin havainnut, kun hän katselee minua ystävällisesti, mutta ajatukset kuitenkin tuntuvat olevan muualla.
Ja ovensuussa seisoi ravintoloitsija ja muutamia kyläläisiä, jotka tyytyväisinä katselivat meitä, aivan kuin siten olisivat tahtoneet näyttää pitävänsä arvossa sitä huomaavaisuutta, jota me osoitimme heidän kylänsä opettajalle.
Kello kahden tienoissa meidän täytyi palata asemalle, jonne vanhus välttämättömästi tahtoi meitä saattaa. Isä tarjosi taas hänelle käsivartensa. Minua hän otti jälleen kädestä kiinni, ja minä sain kantaa hänen keppiänsä. Ihmiset pysähtyivät meidän jälkeemme katsomaan, sillä kaikki tunsivat vanhuksen. Muutamat tervehtivätkin. Tiellä kuului eräästä ikkunasta raikkaita pojanääniä, jotka tavasivat ja lukivat. Vanhus pysähtyi ja näytti käyvän murheelliseksi.
"Koskee niin kipeästi", selitti hän, "kuulla poikien ääniä koulusta pääsemättä sinne. Kuusikymmentä vuotta olen kuunnellut tätä musiikkia ja oppinut sitä rakastamaan. Nyt olen perheetön. Ei minulla ole enää lapsia."
"Ei, herra opettaja", sanoi isäni taas kävelyä jatkaen, "teillä on vielä monta lasta pitkin maailmaa hajaantuneina, ja he muistavat teitä kuten minäkin nyt".
Vanhus nojasi hetkeksi harmaata päätään isäni olkapäätä vastaan ja puristi samassa minun kättäni.
Me olimme jo asemalla, ja juna seisoi siinä lähtövalmiina. "Voikaa hyvin, rakas opettaja", sanoi isäni suudellen hänen molempia poskiaan.