"Katsotaanpa — katsotaan mitä tässä voisi tehdä", sanoi herra osaaottavaisesti ja avasi oven. "Tule hetkeksi tänne sisään. Ehkäpä tästä vielä selviää jokin keino." Hän käski häntä istumaan ja kertomaan koko elämäkertansa, kuunteli kaikkea hyvin tarkasti ja kysyi sitten lyhyesti: "Sinulla ei ole rahaa, eikö totta?"
"On minulla vielä… vähäisen", vastasi Marco.
Herra mietti hetkisen. Sitten hän istui pöytänsä ääreen, kirjoitti kirjeen, sulki sen ja antoi pojalle sanoen: "Kuule, pieni italialainen, ota tämä kirje ja mene Bocaan. Se on pieni, puoleksi genovalainen kaupunki kahden tunnin matkan päässä täältä. Kuka tahansa saattaa neuvoa sinulle tien sinne. Mene sinne ja etsi se herra, jolle tämä kirje on kirjoitettu ja jonka siellä kaikki tuntevat. Hän pitää huolen siitä, että pääset huomenna Rosarion kaupunkiin, ja siellä hän taas voi mainita jonkun henkilön, joka auttaa sinua, niin että pääset Cordovaan ja löydät siellä Mequinezin perheen ja äitisi. Ota kuitenkin tämä." Ja hän laski muutamia liiroja hänen käteensä. "Mene nyt! Ole uskalias! Kaikkialla tapaat maanmiehiäsi, eivätkä he jätä sinua avutta. Hyvästi!"
Poika vastasi: "Kiitos!" Muita sanoja hän ei löytänyt, vaan astui laukkuineen ulos. Erottuaan pienestä oppaastaan hän käänsi askelensa Bocaan päin, sydän täynnä surua, mutta myöskin hämmästystä, nähdessään tämän suuren meluavan kaupungin, jonka katuja hän nyt asteli.
Kaikki mitä tapahtui tästä hetkestä seuraavaan päivään asti, jäi hänen muistiinsa epäselväksi ja sekavaksi, kuin kuumetautisen houreet, niin väsynyt, levoton, toivoton ja kiihtynyt hän oli. Yönsä hän lepäsi halvassa majassa Bocassa erään satamalastaajan vieressä ja istui sitten miltei koko päivän lankkukasan päällä katsellen kuin unissaan tuhansia laivoja, proomuja ja veneitä. Seuraavan päivän iltahämärässä hän istui suuressa, hedelmillä lastatussa purjelaivassa, jota kaksi auringon paahtamaa genovalaista kuljetti Rosarioon. Näiden maanmiesten ääni ja tuo rakas, tuttu murre, jota he puhuivat, lohdutti taas vähän hänen mieltään.
He lähtivät, ja matkaa kesti kolme päivää ja neljä yötä ja herätti pienessä matkustajassa yhtämittaista ihmettelyä.
Kolme päivää ja neljä yötä tällä mahtavalla Parana-virralla, jonka rinnalla Italian suuri Po-joki on kuin pieni puro ja jonka pituus on kuin monta Italiaa. Laiva kulki hitaasti tätä ääretöntä vesitietä ylöspäin. Kuljettiin ohi pitkien saarien, jotka ennen muinoin olivat olleet käärmeiden ja tiikerien pesäpaikkoja ja nyt oranssipuiden ja pensaikkojen peittämillä muistuttivat vedessä uiskentelevia metsiä. Väliin mentiin ahtaita kanavia, joista tuskin enää luuli ulos pääsevänsä; sitten saavuttiin taas aavoille ulapoille, jotka olivat kuin suuret, tyynet järvet; sitten taas purjehdittiin mutkikkaita salmia tiheäkasvuisten saarien välissä. Kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus. Kuta kauemmaksi he kulkivat, sitä alakuloisemmaksi tämä suuri virta teki Marco paran. Hän kuvitteli äitinsä olevan sen lähteillä ja matkan kestävän vuosikausia. Kahdesti päivässä hän söi laivamiesten kanssa kuivaa leipää ja vähäisen suolaista sianlihaa. Kun laivamiehet näkivät hänet alituisesti surumielisenä, eivät he puhutelleet häntä. Öisin hän makasi kannella ja heräsi usein yht'äkkiä säikähtäen kuun kirkasta loistetta, joka valaisi näitä äärettömiä vesiä ja kaukaisia rannikoita, ja silloin sydän ihan kuin pusertui kokoon.
"Cordova!" Hän toisti tätä nimeä: "Cordova!" Se oli kuin noiden ihmeellisten kaupunkien nimet, joista saduissa puhuttiin. Mutta sitten hän ajatteli: "Äitinikin on kulkenut tätä samaa tietä, nähnyt nämä saaret ja rannat." Ja silloin nämä seudut eivät enää tuntuneet niin oudoilta ja yksinäisiltä, koska äidin silmäkin oli niitä katsellut…
Yön hiljaisuudessa eräs laivamies lauleskeli. Tämä ääni johdatti hänen mieleensä ne laulut, joilla äiti oli tuudittanut hänet pienenä nukuksiin. Kun hän viimeisenä yönä kuuli nämä sävelet, hän rupesi nyyhkimään. Laivamies keskeytti laulunsa. Sitten hän huusi: "Rohkeutta, rohkeutta, poika! Ei sovi, että genovalainen itkee, siksi että on kaukana kotitienoilta. Genovalaisethan vaeltavat halki maailman voitonriemuisina ja jalomaineisina." Nämä sanat rohkaisivat pojan mieltä. Hän tunsi genovalaisen veren virtaavan suonissaan, kohotti uljaasti otsaansa ja laski puristetun nyrkkinsä peräsimelle.
"No hyvä", puhui hän itsekseen. "Vaikka minun pitäisi marssia läpi koko maailman, vielä matkustaa vuosikausia, kulkea jalan satoja penikulmia, niin eteenpäin vain olen pyrkivä, kunnes löydän äitini. Vaikka sitten puolikuolleena pääsisinkin perille ja heti vaipuisin hengettömänä hänen jalkainsa juureen, kun hänet vain kerran vielä saan nähdäkseni." Ja sitten hän saapui rusottavassa aamuauringon valossa rauhoittuneena, miltei juhlallisin mielin Rosarion kaupunkiin, joka sijaitsee Parana-virran aavalla rannalla, missä satojen eri maista tulleiden laivojen liputetut mastot kuvastuivat veteen.