Heti rantaan laskettua hän astui laukkuineen kaupunkiin etsiäkseen sitä argentiinalaista herraa, jolle hänellä oli vietävänä suosituskirje Bocasta. Rosario oli hänestä kuin vanha tuttu kaupunki. Siellä olivat nuo samat, pitkät, suorat kadut, samat valkoiset, matalat talot. Kattojen yli kulki joka suuntaan sähkö- ja puhelinlankoja, jotka näyttivät jättiläissuurelta hämähäkinverkolta. Kaikkialla oli hevosten, ihmisten ja vaunujen synnyttämää melua. Hän miltei huumautui ja luuli uudestaan olevansa Buenos Airesissa ja kulkevansa serkkua etsimässä. Tunnin verran hän näin käyskenteli, kääntyi väliin sinne, väliin tänne ja luuli aina vain tulevansa samoille kaduille. Uudistettujen kyselyjen avulla hän viimeinkin löysi uuden suosijansa talon. Hän soitti. Ovella näyttäytyi iso, vaaleaverinen äreä mies, joka näytti jonkinlaiselta taloudenhoitajalta ja kysyi tylysti, vieraasti ääntäen:
"Mitä sinä tahdot?"
Poika mainitsi herran nimen.
"Herra" — vastasi taloudenhoitaja — "matkusti eilen illalla perheineen Buenos Airesiin".
Poika jäi mykäksi.
Sitten hän sammalsi: "Mutta minä… minulla ei ole ketään täällä.
Olen aivan yksin." Ja hän antoi kirjeensä.
Taloudenhoitaja otti sen, luki ja sanoi sitten nyreästi: "Minä en voi sinua auttaa. Kun herra kuukauden kuluttua palaa, annan sen hänelle."
"Mutta minä, minä olen yksin, olen avun tarpeessa", huudahti poika rukoilevalla äänellä.
"Ei se minuun koske", vastasi toinen. "Sinun maastasi on Rosariossa jo yllin kyllin roskaväkeä. Korjaa vain pikimmiten luusi täältä ja kerjää Italiassa." Ja hän sulki portin hänen silmäinsä edessä.
Poika jäi seisomaan kuin kivettynyt.