"Minne?" kysyi poika tarttuen laukkuunsa.
"Tule vaan!"
Talonpoika läksi astumaan, ja Marco seurasi häntä. He kulkivat pitkän matkan vieretysten sanaakaan vaihtamatta. Talonpoika pysähtyi erään pienen ravintolan edustalle, jonka kyltissä oli tähti ja sen ympärillä kirjoitus: "La estrella de Italia" [Italian tähti].
Hän kurkisti sisään ja sanoi sitten pojan puoleen kääntyen: "Me tulemme oikealla hetkellä." He astuivat suureen huoneeseen, jossa oli monta pöytää, ja niiden ympärillä istui miehiä syöden, juoden ja puhuen. Vanha lombardialainen läheni ensimmäistä pöytää, ja tavasta, millä hän tervehti siellä istuvia, saattoi päättää, että hän oli hiljattain istunut heidän seurassaan. He kilistelivät lasejaan ääneen puhuen ja nauraen. "Toverit", sanoi lombardialainen, pitemmittä mutkitta esitellen Marcon. "Täällä on eräs köyhä poika, meidän maanmiehemme, joka on tullut ihan yksinään Buenos Airesiin äitiään etsimään. Mutta siellä hänelle sanottiin: 'Ei äitisi olekaan täällä, hän on Cordovassa.' Hän astuu purjelaivaan ja saapuu kolmen päivän ja neljän yön perästä Rosarioon tuoden mukanaan pienen suosituskirjeen. Perille päästyään hän antaa kirjeensä. Se ei merkitse mitään. Herra on poissa. Hänellä ei ole ainoatakaan sentesimoa. Hän on täällä yksin ja aivan epätoivossa. Ja sillä pojalla on sydäntä. Katsotaanpa, emmekö voisi koota niin paljoa, että saisimme hänelle Cordovaan matkalipun, jotta hän löytäisi äitinsä. Emme suinkaan voi jättää häntä tänne kuin koiraa."
"Ei, ei millään ehdolla! Kukapa siihen suostuisi", kaikki huusivat yhteen suuhun ja löivät nyrkkinsä pöytään. "Meidän maanmiehemme! Tule tänne, pienokainen! Me olemme siirtolaisia. Katsokaa, kuinka pulska poika! Rahat esiin, pojat! Hyvä! Ja yksin sinä olet tullut. Kas siinä on sydän paikallaan. Kyllä me lähetämme sinut äitisi luo, usko pois."
Ja yksi nipisti häntä poskesta, toinen laski kätensä hänen olalleen, kolmas otti laukun hänen selästään. Nekin siirtolaiset, jotka istuivat vähän etäämpänä toisissa pöydissä, nousivat paikoiltaan ja tulivat lähemmäksi. Pojan elämänvaiheet kiersivät ympäri koko ravintolan. Lähihuoneesta tuli kaksi argentiinalaista miestä. Eipä kestänyt kymmentäkään minuuttia, ennenkuin lombardialainen oli saanut kerätyksi neljäkymmentäkaksi liiraa hattuun, jota piti kädessään.
"Näetkös", sanoi hän sitten poikaan kääntyen, "kuinka nopeasti kaikki käy Amerikassa!"
"Juo vähäisen", huusi eräs toinen kurottaen hänelle viinilasia. "Juo äitisi terveydeksi!" Kaikki kohottivat lasejaan. Ja Marco toisti: "Äitini terveydeksi!" Mutta ilo puristi hänen kurkkunsa kokoon, hän asetti lasin pöydälle ja heittäytyi vanhan ystävänsä kaulaan.
Seuraavana päivänä aamun koittaessa hän oli jo matkalla Cordovaan rohkeana, hymyilevänä, täynnä iloisia aavistuksia. Mutta ei ole sellaista iloa, joka kestäisi kauan, kun luonto oikein osoittaa nurjaa muotoaan. Ilma oli kylmän harmaa ja kolkko. Juna, joka oli melkein tyhjä, kiiti silmänkantamatonta asumatonta tasankoa. Marco oli yksinään suuressa, sangen pitkässä vaunussa, joka muistutti sellaisia, missä haavoitettuja kuljetetaan. Hän katsoi oikealle ja vasemmalle, mutta ei nähnyt muuta kuin äärettömän erämaan, missä kasvoi siellä täällä pieni omituinen puu, jonka runko ja oksat olivat koukistuneet ja kitukasvuiset. Sellaisia hän ei vielä milloinkaan ollut nähnyt. Ne näyttivät melkein huolestuneilta ja vihaisilta. Tuo synkkä, niukka, surullinen kasvillisuus antoi tasangolle äärettömän suuren kalmiston leiman. Hän nukahti puoleksi tunniksi ja katseli taaskin maisemaa. Aina vain sama näky. Rautatieasemat olivat kuin autioita erakkomajoja, ja junan seisahtuessakaan ei kuulunut yhtään ääntä. Hän oli mielestään kuin hylätty ja kadonnut keskelle erämaata. Joka asemaa hän luuli viimeiseksi ja arveli, että nyt seuraa tuo kamala, salaperäinen villien maa. Jääkylmä tuuli puhalsi vasten hänen kasvojansa. Kun hän huhtikuun loppupuolella Genovassa oli noussut laivaan, eivät hänen omaisensa tulleet ajatelleeksi, että hän Amerikassa saisi maistaa talvea, ja olivat vain pukeneet hänet kesävaatteisiin. Jonkin tunnin kuluttua häntä rupesi viluttamaan, ja kaikki nuo edellisten päivien väsymykset, vaivat ja kärsimykset, kaikki unettomat yöt alkoivat nyt vaikuttaa. Hän nukkui kauan ja heräsi viimein kylmästä kankeana, tuntien pahoinvointia. Ja hän turisi sanomatonta kauhua kuvitellessaan sairastuvansa ja kuolevansa matkalle. Sitten hänen ruumiinsa heitettäisiin tälle synkälle, autiolle tasangolle ja joutuisi koirien ja petolintujen raadeltavaksi, kuten ne kuolleet hevoset ja lehmät, joita hän oli nähnyt siellä täällä junan läheisyydessä, mutta joista hän aina oli kauhulla kääntänyt silmänsä muualle. Pahoinvointi lisäsi hänen levottomuuttaan, ja luonnon kolkko hiljaisuus pani hänen mielikuvituksensa liikkeelle äärimmäisyyksiin asti. Oliko sitten varmaa, että hän saisi tavata äitiänsä Cordovassa? Jos tuo herra Taiteidenkadun varrella olikin erehtynyt! Ja jos hän oli kuollut! Näitä ajatellessaan hän uudestaan nukkui, näki unta, että oli jo Cordovassa, mutta että siellä huudettiin joka ovesta, joka ikkunasta: "Ei äitisi ole täällä, ei hän ole täällä, ei ole." Hän heräsi siihen, kavahti pystyyn ja näki vaunun perällä kolme parrakasta miestä kirjaviin saaleihin kiedottuina. He katselivat häntä ja puhuivat keskenään matalalla äänellä. Salaman nopeudella hänessä heräsi epäluulo, että ne olivat murhamiehiä, jotka tahtoivat tappaa hänet varastaakseen hänen laukkunsa. Viluun ja pahoinvointiin liittyi vielä pelkokin. Liikkeelle päässyt mielikuvitus ei tuntenut enää rajoja. Miehet katselivat häntä yhtämittaa. Eräs heistä jo lähestyi häntä. Hän kadotti tykkänään tajunnan ja hyökkäsi kädet ojossa häntä vastaan huutaen: "Ei minulla ole mitään, olen vain köyhä poika. Olen Italiasta ja etsin äitiäni. Olen ihan yksin, älkää tehkö minulle pahaa!"
Miehet ymmärsivät hänet heti ja tunsivat sääliä. He hyväilivät häntä ja koettivat lohduttaa häntä lausuen sanoja, joita hän ei ymmärtänyt. Kun he huomasivat hänen hampaittensa kalisevan vilusta, kietoivat he yhden isoista saaleista hänen ympärilleen ja käskivät hänen istua, jotta hän taas nukkuisi. Ja sen hän tekikin, niin pian kuin alkoi hämärtää. Kun he sitten herättivät hänet, oltiin jo Cordovassa.