Voi kuinka vapaasti hän nyt hengitti, kuinka kiihkeästi hän juoksi vaunuista. Heti hän kysyi eräältä rautatienpalvelijalta, missä insinööri Mequinez asui. Mies mainitsi hänelle erään kirkon nimen. Talo oli aivan kirkon läheisyydessä. Poika riensi matkaansa. Yö oli. Hän saapui kaupunkiin ja luuli taas uudestaan tulleensa Rosarioon nähdessään samat suorat kadut, joiden varrella olivat nuo valkeat, matalat rakennukset ja joita taas yhtä pitkät ja suorat poikkikadut leikkasivat. Mutta kaduilla oli vähän väkeä. Kun hän lyhdyn valossa tarkasteli ihmisiä, huomasi hän heidän olevan oudon näköisiä, kasvojen värin tummanvihreän. Siellä täällä hän näki omituisesti rakennetun kirkon kohoavan suurena ja mustana öistä taivasta kohti. Kaupunki oli pimeä ja hiljainen. Mutta pojasta se tuntui ystävälliseltä, sillä se oli kuitenkin toista kuin tuo ääretön erämaa, jota hän vast'ikään oli kulkenut. Hän kyseli eräältä papilta, löysi pian kirkon ja talon ja veti vavisten kellonnuoraa, puristaen toisen kätensä rintaansa vastaan saadaksensa hiljenemään sykkivän sydämensä, joka oli pakahtua.
Vanha nainen tuli avaamaan, lyhty kädessä.
Poika ei vähään aikaan saanut mitään sanotuksi.
"Ketä etsit?" kysyi vaimo espanjankielellä.
"Insinööri Mequineziä", vastasi Marco.
Vanhus teki liikkeen ikäänkuin ristiäkseen kätensä ja vastasi päätään pudistaen: "Sinäkin tahdot tavata insinööri Mequineziä. Minusta tuntuu tosiaankin siltä, kuin tästä jo pitäisi tulla loppu. Nyt on jo kolme kuukautta käyty meitä vaivaamassa. Ei näy riittävän, että se seisoi sanomalehdissä. Olisi kai painettava kadunkulmiinkin, että herra Mequinez asuu Tucumanissa."
Poika teki epätoivoisen liikkeen. Sitten hän puhkesi raivoon: "Se on kuin kirous. Kai minun vielä täytyy kadulle kuolla löytämättä äitiäni… Tulen hulluksi, tappakaa minut ennen… Voi hyvä Jumala!… Mikä sen kaupungin nimi on? Missä se on? Kuinka kaukana se on?"
"Poika parka", sanoi vanhus sääliväisesti, "eihän se ole mikään pieni matka. Noin neljä- tai viisisataa penikulmaa."
Poika peitti kasvonsa käsillään ja nyyhkytti: "Ja nyt… mitä minun pitää tehdä?"
"Niin, mitäpä nyt sanoisin sinulle, pieni raukka! Minä en tiedä."