"En minä pelkää mitään, kunhan vain löydän äitini. Armahtakaa minua!"

Mies kohotti lyhtyä ja katseli hänen kasvojaan. Sitten hän sanoi:
"Olkoon menneeksi!"

Poika suuteli hänen kättänsä.

"Tämän yön saat nukkua vaunuissa", sanoi kauppias jättäessään hänet.
"Huomenna kello neljä tulen herättämään sinut. Hyvää yötä!"

Seuraavana aamuna kello neljä tuo pitkä vaunurivi lähti tähtien tuikkeessa hirmuisella melulla liikkeelle. Jokaisten vaunujen eteen oli valjastettu kuusi härkää, koko härkälauma seurasi vielä jäljestä, jotta aina olisi vaihtaa, kun ensimmäiset uupuivat. Marco sijoitettiin yhteen näistä vaunuista säkkien päälle, ja sinne hän piankin nukkui. Kun hän jälleen heräsi, oli koko vaunujono pysähtynyt yksinäiselle paikalle ja kaikki miehet istuivat piirissä vasikan-neljänneksen ympärillä, joka oli pantu maahan pistetyn seipään päähän paistumaan suuren, tuulessa liehuvan valkean ääreen. Sitten he söivät kaikki yht'aikaa, panivat pitkäkseen levähtämään ja jatkoivat taas matkaa. Ja näin matka jatkui säännöllisesti kuin sotilasmarssi. Joka aamu kello viisi lähdettiin liikkeelle, sitten pysähdyttiin kello yhdeksän. Iltapäivällä viiden tienoissa taas mentiin eteenpäin, kunnes kello kymmenen sijoituttiin yötä varten. Ajajat ratsastivat vaunujen vieressä ja ajoivat härkiä pitkillä seipäillä.

Poika viritti tulen, kun oli valmistettava ruokaa, syötti härkiä, puhdisti lyhdyt ja nouti vettä.

Maisema liukui hänen ohitsensa kuin epäselvä näky, laajat metsät käyrine ruskeine puineen, kylät sinne tänne hajaantuneine taloineen. Niin pitkälle kuin silmä kantoi, oli suuria lakeuksia, valkean suolan peittämiä, ehkäpä entisten suurien suolajärvien pohjia, ja joka puolella rajatonta tasankoa, autiomaata, hiljaisuutta. Ani harvoin kohtasi pari kolme ratsastajaa, joita seurasi koko lauma irtonaisia hevosia. Kuin tuulispää ne suhahtivat ohitse. Päivät olivat toistensa kaltaiset aivan kuin merellä, tuskastuttavat, loppumattomat. Mutta ilma oli kaunis. Ajajat kävivät sitävastoin päivä päivältä vaateliaammiksi, aivan kuin Marco olisi ollut heidän palvelijansa. Muutamat kohtelivat häntä raa'asti ja uhaten. Ja kaikki käyttivät hyväkseen hänen palveluksiaan armahtamatta. Hänen täytyi kantaa raskaita taakkoja häränruokaa ja mennä pitkien matkojen päästä vettä tuomaan. Eikä hän edes öisin saanut nukutuksi, vaan vaunujen ankara tärinä, kovat puuvieterit ja rattaiden alituinen kolina vaivasivat häntä lakkaamatta.

Päällepäätteeksi nousi tuuli. Hieno, punertava pöly, joka peitti kaiken, tunkeutui vaunuihinkin, täytti silmät ja korvat, tunkeutui vaatteidenkin alle, vaikeutti näkemistä ja hengittämistä ja teki olon sietämättömäksi. Väsymyksen ja unettomuuden valtaamana, likaisena ja rikkirevittynä, parjattuna ja pahoin kohdeltuna aamusta iltaan Marco parka joutui päivä päivältä yhä surkeampaan tilaan ja olisi varmaan tykkänään menettänyt rohkeutensa, ellei kulkueen johtaja aika-ajoin olisi sanonut hänelle ystävällistä sanaa. Usein hän salaa itki vaunun nurkassa, pää painettuna laukkua vastaan, joka tuskin sisälsi enää muuta kuin riekaleita. Joka aamu hän nousi yhä heikompana ja alakuloisempana ja sanoi itsekseen katsellen tuota ääretöntä, tylyä tasankoa: "Tämän päivän iltaa en enää näe. En näe. Tänään kuolen tielle." Ja vaivat lisääntyivät ja huono kohtelu yhä eneni. Eräänä aamuna, kun hän oli hiukan myöhästynyt vedentuonnissa, eräs miehistä löi häntä päällikön läsnäollessa. Ja siitä päivästä rupesivat muutkin samaa tapaa noudattamaan. He pitivät häntä pilkkanaan, antoivat käskyjen ohessa myöskin korvapuustin sanoen: "Pistä se reppuusi, maankulkija, ja vie äidillesi!" Viimein hän ei enää kestänyt. Hän sairastui. Kolme päivää hän makasi kuumeessa peitteen alla vaunuissa eikä nähnyt ketään muuta kuin päällikön, joka tuli antamaan hänelle juomista ja koettamaan hänen valtimoaan. Hän luuli menehtyvänsä siihen paikkaan ja huusi epätoivossaan äitiään, mainiten hänen nimeään satoja kertoja. "Voi äiti, äiti! Auta minua! Tule luokseni, sillä minä kuolen! Voi äiti rukka, en saa enää nähdä sinua. Äiti rukka, sinä löydät minut kuolleena tieltä." Ja hän pani kädet ristiin rinnalle ja rukoili. Vähitellen hän kuitenkin rupesi paranemaan päällikön huolehtiessa hänestä ja tuli terveeksi. Mutta samassa myöskin lähestyi kauhea päivä, jolloin hänen täytyi jäädä yksin. He olivat jo olleet kaksi viikkoa matkalla, kun tulivat sille kohdalle, missä Tucumaniin kulkeva maantie eroaa Santiago dell' Esteron tiestä. Päällikkö ilmoitti nyt, että heidän oli erottava. Hän antoi pojalle muutamia neuvoja tien suhteen, sitoi laukun hänen selkäänsä, jottei se olisi kävellessä haittana, ja sanoi hänelle hyvästi lyhyesti, aivan kuin olisi pelännyt osoittavansa liikutusta. Poika sai tuskin tilaisuuden puristaa hänen kättänsä ja kiittää. Toisetkin miehet, jotka olivat häntä tylysti kohdelleet, näyttivät tuntevan jonkinlaista sääliä nähdessään hänen nyt jäävän yksin ja viittoivat hyvästiksi poistuessaan. Marco vastasi kättään heiluttaen ja katseli vaunujonoa, kunnes se katosi tasangon punaiseen pölyyn, ja sitten hän alakuloisena jatkoi matkaansa.

Olipa kuitenkin eräs seikka, joka lohdutti häntä alusta pitäen. Monipäiväisen matkan jälkeen aavalla, yksitoikkoisella tasangolla hän näki nyt edessään mahtavan, korkean, sinisen vuorenselänteen valkeine huippuineen, joka miltei muistutti Alppeja ja herätti hänessä sellaisen tunteen, kuin hän olisi lähestynyt kotia. Se oli Andien vuorijono, Amerikan mannermaan selkäranka, joka ulottuu Tulimaasta Pohjois-Jäämereen asti läpi sadankymmenen leveysasteen.

Sekin seikka lohdutti häntä, että ilma kävi yhä lämpimämmäksi kuta kauemmin hän astui, sillä hän läheni kuumaa vyöhykettä. Pitkien matkojen päässä hän tapasi huoneryhmiä ja pienen kauppapuodin, josta hän osti jotakin syödäkseen. Hän tapasi ratsastavia miehiä ja näki usein vaimoja ja lapsia, joiden ihonväri oli mullankarvainen, silmät viistot ja poskipäät ulkonevat, liikkumattomina istuvan maassa. He katselivat häntä tuijottaen ja seurasivat häntä silmillään vielä kauan aikaa kääntäen päätään hitaasti kuin koneet. Ne olivat intiaaneja.