Ensi päivänä hän kulki, kunnes voimat loppuivat. Sitten hän nukkui puun alle. Seuraavana päivänä hän ei enää jaksanut kävellä niin paljon, ja rohkeus alkoi vähetä. Kengät olivat rikki, jalat aristuneet ja vatsa huonosta ruoasta heikontunut. Illempänä hänet valtasi sanomaton kauhu. Kotimaassaan hän oli kuullut puhuttavan Amerikassa olevan käärmeitä. Hän luuli jo kuulevansa niiden sihinää, seisahtui, jatkoi taas kulkuaan, ja kylmät väreet kulkivat pitkin hänen selkäänsä. Välisti hän hiljalleen itki eteenpäin laahustaessaan. Sitten hän taas ajatteli: "Voi kuinka äitini kärsisi, jos hän tietäisi miten minua hirvittää!" Ja tämä ajatus taaskin rohkaisi hänen mieltään. Sitten hän pelkoaan haihduttaakseen rupesi ajattelemaan äitiä, muisteli kaikkia hänen sanojaan hänen Genovasta lähtiessään, tuota tuttua liikettä, jolla hän asetti peitteen hänen ympärilleen iltaisin vuoteessa, ja miten hän kantoi häntä ennen pienempänä käsivarsillaan. Ja hän sanoi itsekseen: "Saanenkohan koskaan enää nähdä sinua, rakas äiti? Pääsenkö matkani perille, äiti?"
Ja yhä eteenpäin hän kulki, eteenpäin, läpi outojen metsien, laajojen sokeriruokoviljelyksien, äärettömien ruohoaavikkojen, ja aina hän näki edessään nuo mahtavat siniset vuoret, vuoret, joiden korkeat huiput näyttivät ulottuvan taivaaseen asti. Neljä päivää, viisi päivää — kokonainen viikko kului. — Hänen voimansa vähenivät yhä, hänen jalkansa vuotivat verta. Vihdoin eräänä iltana auringon laskussa hänelle sanottiin: "Tucuman on viiden penikulman päässä täältä." Hän päästi riemuhuudon ja joudutti käyntiään, aivan kuin tuo sanoma olisi antanut kaikki hänen voimansa takaisin. Mutta se oli vain hetkellinen harhatunne. Voimat raukesivat yht'äkkiä, ja hän kaatui aivan uupuneena erään ojan partaalle. Mutta sydän sykki ilosta. Tuo tumma, tähdikäs taivas ei ollut milloinkaan ennen tuntunut hänestä niin ihanalta. Hän katseli sitä pitkällään ruohikossa maaten ja ajatteli, että äiti ehkä juuri samaan aikaan loi katseensa tähtitaivasta kohti. Ja hän sanoi: "Oi äiti, missä olet? Mitä teet tällä hetkellä? Muisteletko poikaasi, ajatteletko Marcoasi, joka on niin lähellä sinua?"
Marco parka, jos olisit nähnyt missä tilassa äitisi tällä hetkellä oli, olisitpa tehnyt äärimmäisen ponnistuksen päästäksesi muutamia tunteja varhemmin perille. Hän oli sairaana, vuoteen omana erään komean talon alakerroksessa. Siinä talossa asui Mequinezin perhe. Tämä oli suuresti mieltynyt palvelijaansa ja toimitti hänelle mitä huolellisinta hoitoa. Vaimo parka oli jo silloin kivulloinen, kun insinööri Mequinez muutti Buenos Airesista, eikä Cordovan terveellinen ilmakaan häntä voimistanut. Kun hän ei sitten saanut vastausta kirjeisiinsä, ei mieheltä eikä serkulta, valtasi hänet surullinen aavistus, että varmaankin hänen omaisiaan oli kohdannut jokin onnettomuus. Yhtämittainen levottomuus, epätietoisuus siitä, mitä oikeastaan piti tehdä, lähteäkö vai jäädä, kalvava pelko saada huonoja sanomia kotoa päin, kaikki tämä oli huonontanut hänen tilaansa.
Jo kaksi viikkoa hän oli ollut vuoteen omana. Hänen henkensä pelastamiseksi oli leikkaus tarpeen. Samassa hetkessä kun Marco häntä huusi, seisoi isäntäväki hänen vuoteensa ääressä ja koetti lempeästi houkutella häntä suostumaan tähän leikkaukseen, mutta hän vain kieltäytyi itkien. Eräs taitava lääkäri oli jo viikko sitten turhaan käynyt talossa siinä tarkoituksessa. "Ei, rakas isäntäväkeni", hän sanoi, "ei se ole miksikään hyödyksi, sillä minulla ei ole kyllin voimia. Minä vain kuolisin lääkärin käsiin. Antakaa minun ennen kuolla näin. Minulla ei ole enää mitään tässä maailmassa. Parempi on, että kuolen, ennenkuin kuulen niistä onnettomuuksista, jotka ovat kohdanneet perhettäni."
Hänen isäntäväkensä koetti kyllä kaikin tavoin rohkaista häntä ja johtaa hänen ajatuksensa toiseen suuntaan, sanoen, että hän saisi kyllä vielä vastauksen viimeiseen kirjeeseensä, joka oli lähetetty suoraan Genovaan. Hänen pitäisi nyt vain suostua tuohon leikkaukseen perheensä, rakkaiden poikiensa takia. Mutta tämä ajatus vain lisäsi sitä tuskaa ja alakuloisuutta, joka jo kauan oli painanut hänen mieltänsä. Hän purskahti itkuun ja huusi käsiään väännellen: "Voi minun lapseni, minun poikani! Ehk'eivät he enää ole elossakaan. Paras on, että minäkin kuolen. Minä kiitän teitä, hyvä isäntäväkeni, kiitän teitä kaikesta sydämestäni. Mutta parempi on kuitenkin, että kuolen. En minä kuitenkaan enää paranisi leikkauksen jälkeen, siitä olen varma. Kiitän teitä ystävällisestä huolenpidostanne. Turhaa on, että lääkäri taas ylihuomenna tulee. Minä tahdon kuolla. Se on nyt kerran sallittu, ja minä olen valmis."
Mutta toiset vain koettivat häntä lohduttaa ja sanoivat aina uudelleen: "Älkää toki sellaista puhuko!" Ja he tarttuivat hänen käteensä eivätkä herenneet häntä kehoittamasta. Mutta hän ummisti silmänsä ja nukkui kuolonkaltaiseen uneen. Ja isäntäväki jäi hetkeksi hänen vuoteensa ääreen seisomaan ja katseli säälien tätä ihmeteltävää äitiä, joka perhettään auttaakseen oli tullut tänne ja nyt oli paljon kärsittyään kuolemaisillaan kuudentuhannen penikulman matkan päässä kodistaan. Onneton, rehellinen, kelpo vaimo rukka!
Seuraavan päivän aamuna Marco astui laukku selässä, kumarassa ja ontuen, mutta täynnä toivoa Tucumaniin, joka on Argentiinan valtion nuorimpia, mutta kukoistavimpia kaupunkeja. Hän luuli uudestaan näkevänsä Cordovan, Rosarion ja Buenos Airesin. Samanlaiset kadut ja valkeat talot, mutta kaikkialla oli rehoittava kasvillisuus, sulotuoksuinen ilma, ihmeellinen valo ja niin kirkkaansininen taivas, ettei hän ollut sellaista nähnyt Italiassakaan. Katuja kulkiessaan hän tunsi taas samaa mielenjännitystä kuin Buenos Airesissakin. Hän tarkasteli kaikkia ikkunoita, ovia ja taloja, kaikkia ohikulkevia siinä toivossa, että näkisi äitinsä. Hän olisi tahtonut kysyä jokaiselta vastaantulijalta, mutta ei uskaltanut. Kaikki, jotka seisoivat joutilaina ovillaan, kääntyivät katsomaan tätä tomuista, repaleista poikaa, joka näytti tulevan kaukaa. Ja poika etsi kaikkien noiden ihmisten joukosta sellaista henkilöä, jonka puoleen voisi luottamuksella kääntyä taas tuota arkaa asiaansa tiedustelemaan. Samassa hänen katseensa osui kauppapuodin kylttiin, jossa oli italialainen nimi. Sisällä istui silmälasi-mies ja kaksi naista. Hän lähestyi hitaasti ja kysyi rohkaisten mieltään: "Voisitteko sanoa, hyvä herra, missä Mequinezin perhe asuu?"
"Insinööri Mequinezkö?" kysyi kauppias. "Niin, hän juuri", poika vastasi hiljaa. "Mequinezin perhe", sanoi kauppias, "ei ole Tucumanissa".
Pojalta pääsi kauhea tuskanhuuto, ikäänkuin hän olisi saanut surmaniskun.
Kauppias ja naiset säpsähtivät ja naapurit juoksivat katsomaan. "Mikä sinua vaivaa, poika?" kysyi kauppias, veti hänet puotiin ja käski istumaan. "Ei tässä toki ole syytä joutua epätoivoon. Mequinezin perhe ei tosin asu täällä, mutta eipä täältä etäälläkään, vain jonkin tunnin matkan päässä Tucumanista."