"Missä, missä?" huusi Marco hypäten paikaltaan kuin unesta herännyt.
"Vain viidentoista penikulman päässä", jatkoi mies, "Saladillo-joen rannalla, jonne aikovat rakentaa suuren sokeritehtaan. Siellä on herra Mequinezin talo, jokainen sen tuntee, ja jo muutaman tunnin kuluttua voit olla perillä."
"Noin kuukausi sitten olin siellä", sanoi eräs nuori mies, joka huudon kuullessaan oli kiiruhtanut paikalle.
Marco katseli häntä suurin silmin ja kysyi sitten yht'äkkiä kalveten:
"Näittekö herra Mequinezin palvelijan, italialaisen vaimon?"
"Genovalaisenko? Näin kyllä."
Marco puhkesi hermostuneeseen nyyhkytykseen, joka oli puoleksi naurua, puoleksi itkua. Sittenhän huusi kiihkeästi ja päättäväisesti: "Mitä tietä sinne mennään? Sanokaa pian… mitä tietä… minä menen nyt heti, näyttäkää minulle tie!"
— "Mutta sinä tarvitset siihen matkaan koko päivän", sanoivat kaikki yht'aikaa. "Sinä olet väsynyt. Sinun pitää levätä ensin. Voithan huomenna aikaisin lähteä liikkeelle."
"Mahdotonta — mahdotonta", vastasi poika. "Sanokaa minnepäin on mentävä! En odota enää silmänräpäystäkään. Nyt heti lähden liikkeelle, vaikkapa täytyisi kuolla tielle."
Kun he näkivät hänen järkähtämättömyytensä, eivät he enää koettaneetkaan vastustaa. "Jumala johdattakoon sinua", he sanoivat. "Seuraa vain metsätietä, ja onnea matkalle, pikku italialainen!"