Eräs mies saattoi hänet kaupungin ulkopuolelle, osoitti hänelle tien, antoi muutamia neuvoja ja jäi hänen jälkeensä katsomaan. Muutaman minuutin kuluttua katosi ontuva poika laukku selässä suurien puiden taakse, joita oli molemmin puolin tietä.
Tämä yö oli hirveä Marcon äidille. Hänellä oli kamalia tuskia, ja hänen valituksensa olivat sydäntäsärkeviä. Vähänväliä hän sai kuumekohtauksia. Naiset, jotka häntä hoitivat, olivat aivan epätoivoon joutumaisillaan. Emäntä kävi ehtimiseen häntä katsomassa. Kaikki alkoivat pelätä, että leikkaus myöhästyisi, jos odotettaisiin lääkärin tuloa seuraavaan päivään. Mutta selvään huomasi myös, kun kuume vähän helpotti, ettei hänen pahin vaivansa ollut ruumiillinen tuska, vaan se levottomuus, jota hän tunsi ajatellessaan perhettään. Riutuneena, perikadon partaalla, kasvot aivan muuttuneina hän repi tukkaansa hirmuisessa epätoivossa ja huusi: "Hyvä Jumala! Täytyykö minun kuolla näin kaukana! Kuolla heitä näkemättä! Voi poika parat, jotka jäävät orvoiksi, rakkaat lapseni, Marco, joka vielä on niin pieni, vain tuon korkuinen, mutta niin hyvä ja herttainen! Te ette tiedä, millainen poika hän oli. Voi hyvä rouva, jospa olisitte nähnyt! Minä en saanut häntä kaulastani irtautumaan lähtiessäni. Hän nyyhkytti niin, että hänen sydämensä oli pakahtua, aivan kuin olisi tiennyt, ettei enää näkisi äitiänsä. Marco parka, rakas lapsukaiseni! Minä luulin sydämeni halkeavan. Voi jospa silloin olisin kuollut, juuri sillä hetkellä, kun jätin hänelle hyvästi! Äiditön lapsi parka, hän, joka niin suuresti rakasti minua ja vielä kauan olisi minua tarvinnut. Äidittä, kurjuuteen joutuneena, hänen täytyy kerjätä. Minun oman Marconi täytyy nälkäisenä kurottaa kättään. Voi hyvä Jumala, ei milloinkaan! En tahdo kuolla. Lääkäri! Kutsukaa hänet heti! Hänen pitää tulla, hänen pitää tehdä leikkaus! Käyköön vaikka kuinka, kun hän vain pelastaa henkeni. Tahdon jäädä eloon, tahdon parantua, lähteä täältä jo huomenna. Lääkäri tänne! Auttakaa, auttakaa!"
Ja hoitajat pitelivät hänen käsistään, hyväilivät häntä, koettivat rauhoittaa, rukoilivat hänen kanssansa ja puhuivat Jumalasta ja toivosta. Ja sitten taas hänen mielialansa kävi hirveän alakuloiseksi. Hän itki, repi pitkiä, harmaita hiuksiansa, valitti kuin pieni lapsi, huokasi pitkään vähänväliä ja supatti itsekseen: "Oi Genova, kotini, kaunis meri… Voi minun Marconi, Marco parkani! Missä nyt olet, lapsi rukkani?" —
Oli puoliyön aika, ja hänen Marco-poikansa käveli keskellä aarniometsää levähdettyään useita tunteja. Suuret puut, oikeat jättiläiskasvit, kohosivat kuin kirkontornit korkeuteen, ja niiden tuuheat latvat muodostivat, katoksen, jonka läpi kuu loi kirkkaan valonsa. Puolihämärässä hän näki kaikenmuotoisia runkoja. Niitä oli suoria, kaarevia, mutkikkaita, ristikkäitä, ja ne näyttivät uhkaavilta ja taisteluhaluisilta. Muutamat olivat maassa ja muistuttivat kaatuneita pylväitä. Ne olivat rehoittavien köynnöskasvien peittämät ja ympäröimät. Sitten oli taas toisia puuryhmiä pystysuoraan ylöspäin pyrkivine runkoineen kuin kimppu jättiläispeitsiä, joiden kärjet näyttivät koskettavan pilviä. Se oli suurenmoista, täysi labyrintti outoja kasveja, komein ja samalla kauhistuttavin näky, mitä hän eläissään oli nähnyt.
Monta kertaa hänet valtasi hirmuinen pelko. Mutta heti hän silloin käänsi ajatuksensa äitiin. Ja hän astui väsyneenä, verisin jaloin keskellä tätä ääretöntä metsää, missä etäällä joskus häämötti ihmisasunto, joka näiden puiden juurella tuntui pieneltä kuin muurahaispesä, tai näkyi jokin puhvelihärkä tien vieressä nukkumassa. Hän oli väsynyt, mutta ei tuntenut sitä, yksin, mutta ei pelännyt. Luonnon suuruus teki hänen sielunsakin suuremmaksi, äidin läheisyys synnytti hänessä miehen mieltä ja voimaa. Kun hän muisteli valtamerta, kaikkia kauhuja, voitettuja kärsimyksiä, kestettyjä vaivoja, niin se sai hänen jalon genovalaisen verensä nopeammin virtaamaan ja otsansa kohoamaan. Ja kumma kyllä, vaikka hänen äitinsä kuva parinvuotisen eron tähden oli hieman himmentynyt, niin se juuri tällä hetkellä astui hänen eteensä aivan kirkkaana. Hän näki hänen kasvonsa selvemmin kuin pitkiin aikoihin, näki hänet aivan läheisyydessään kirkastettuna, puhelevana, näki hänen huuliensa ja silmiensä pienimmätkin liikkeet, hänen ruumiinasentonsa. Ja kaikki nämä muistot jouduttivat hänen askeliansa ja synnyttivät hänen sydämessään niin sanomattoman hellyyden ja rakkauden tunteet, että kyynelet valuivat hänen silmistään. Kulkiessaan eteenpäin pimeässä hän puhutteli äitiään, lausui sanoja, joita tahtoi kuiskata hänen korvaansa: "Minä olen täällä, rakas äiti. En koskaan enää jätä sinua. Me palaamme yhdessä takaisin kotiin, ja laivalla olen aina sinun läheisyydessäsi, sinuun kyyristyneenä, eikä kukaan saa minua sinusta erotetuksi, ei kukaan, ei koskaan, niin kauan kuin sinä elät."
Hän ei edes huomannut, että kuun hopeinen valo puiden latvoista vähitellen haihtui rusottavaan aamuruskoon.
Jo kello kahdeksan saman päivän aamuna seisoi Tucumanin lääkäri, nuori argentiinalainen, apulaisineen sairaan vuoteen ääressä vielä viimeisen kerran houkutellakseen häntä suostumaan tuohon leikkaukseen. Rouva ja herra Mequinez yhtyivät lääkärin pyyntöihin. Mutta kaikki oli turhaa. Vaimo paran voimat olivat niin vähissä, ettei hän enää luottanut mihinkään leikkaukseen. Hän oli ihan varma siitä, että kuolisi joko heti tai ainakin jonkun tunnin kuluttua, suotta kärsittyään hirmuisia vaivoja. Lääkäri vakuutti monta kertaa: "Mutta leikkaushan on aivan vaaraton. Teidän pelastuksenne on ihan varma, kun teillä vain on hiukkanen rohkeutta. Ja yhtä varma on teidän kuolemanne, jos kieltäydytte." Ne olivat suotta lausuttuja sanoja. "Ei", sanoi vaimo hiljaa. "Kuolla minulla on rohkeutta, mutta ei enää turhaan kärsiä. Kiitos, herra tohtori! Se on sallittu. Antakaa minun kuolla rauhassa!" Lääkäri ei enää kehoittanut, eikä kukaan puhunut mitään. Silloin vaimo käänsi kasvonsa emäntäänsä päin ja esitti raukealla äänellä viimeiset määräyksensä. "Rakas rouva", hän sanoi vaivoin ja ähkyen, "lähettäkää minun vähät rahani ja muut tavarani perheelleni… konsulin kautta! Minä toivon, että he kaikki ovat elossa. Sydämeni sanoo sen minulle näinä viimeisinä silmänräpäyksinä… Ja olkaa niin hyvä ja kirjoittakaa… että aina olen heitä ajatellut, heidän edestänsä työskennellyt… poikieni edestä… ja että ainoa suruni oli se, etten saanut heitä enää nähdä… mutta että kuolin toivossa… tyytyväisenä… heitä siunaten, ja että tervehdin miestäni… vanhinta poikaani… pienempää, omaa Marcoani… jota aina viime hetkeen olen sydämessäni kantanut…" Ja yht'äkkiä kohottautuen hän huusi pannen kätensä ristiin: "Voi minun Marconi, minun lapseni, minun elämäni!"
Mutta kun hänen kyyneleiset silmänsä sitten harhailivat ympäri, huomasi hän, ettei emäntänsä ollutkaan enää siellä. Häntä oli salaa kutsuttu ulos. Hän etsi isäntäänsä. Tämäkin oli kadonnut. Läheisestä huoneesta kuului kiireisiä askelia, hiljaista supatusta ja tukahdutettuja huutoja. Sairas loi katseensa ovelle ja odotti. Muutaman minuutin kuluttua hän näki lääkärin astuvan sisään, omituinen ilme kasvoissa, sitten isännän ja emännän, myöskin muuttuneen näköisinä. Kaikki kolme katselivat häneen omituisesti ja vaihtoivat hiljaa keskenään muutamia sanoja. Hänestä tuntui, kuin olisi lääkäri sanonut emännälle: "Parempi nyt oitis." Sairas ei ymmärtänyt…
"Josefa", sanoi emäntä vapisevalla äänellä. "Minä tuon teille hyvän uutisen. Valmistakaa sydämenne vastaanottamaan iloista sanomaa."
Vaimo katseli häntä tarkasti.