"Uutisen", jatkoi emäntä, ääni yhä enemmän väristen, "joka on tuottava teille sanomatonta riemua".
Sairas avasi silmänsä.
"Valmistautukaa tapaamaan erästä henkilöä… jota te suuresti rakastatte."
Vaimo kohotti päätään kiivaalla liikkeellä ja katseli välkkyvin silmin vuorotellen emäntää ja ovelle päin.
"Erästä henkilöä", sanoi emäntä kalveten, "joka nyt juuri… odottamatta on saapunut".
"Kuka se on?" huusi vaimo luonnottomalla, puserretulla äänellä. Ja kohta sen jälkeen hän päästi vihlovan huudon, istui vuoteessaan liikahtamatta, silmät selällään, kädet ohimoilla, kuin olisi nähnyt ilmestyksen toisesta maailmasta.
Marco seisoi kynnyksellä repaleisena, tomuisena, pitäen lääkärin kädestä kiinni.
Vaimo huudahti kolme kertaa: "Jumala, hyvä Jumala, hyvä Jumala!"
Marco syöksyi eteenpäin, äiti kurotti laihtuneita käsivarsiansa ja puristi hänet rintaansa vasten jalopeuran voimalla, puhkesi sitten itkunsekaiseen nauruun, kunnes vaipui hengästyneenä tyynylle. Mutta pian hän jälleen toipui ja huusi riemun valtaamana Marcoa suudellen: "Kuinka sinä olet täällä? Miksi? Sinäkö se todellakin olet? Voi kuinka olet kasvanut. Kuka sinut on tänne tuonut? Oletko yksin? Etkö ole kipeä? Oletko sinä todellakin Marco? Eikö se ole vain unennäköä? — Voi puhu!" Mutta sitten hän yht'äkkiä sanoi muuttuneella äänellä: "Ei, älä puhu, odota!" Ja kääntyen lääkäriin hän sanoi nopeasti: "Nyt pian, herra tohtori, minä tahdon parantua, olen valmis. Älkää viivytelkö silmänräpäystäkään! Viekää Marco pois, ettei hän kuule! Marcoseni, ei se ole mitään. Sitten jälkeenpäin kerrot minulle kaikki. Vielä yksi suudelma. Mene! Tässä nyt olen, herra tohtori."
Marco vietiin pois. Isäntäväki poistui myöskin, ja lääkäri sulki oven.