"No metsästä."
Vastaus ei ollut leikinlaskua, sillä kuten Kremerkin tiesi nimitettiin metsäksi erästä kirkon takana Särgverestä etelään päin olevaa korpirikasta suurta kuntaa.
"Vai niin; niin, muistan, Leenuhan oli ulkopitäjäläinen. — Teidän häänne olivat siis pian jälkeen Yrjön päivän?"
"Nigulinpäivänä", vastasi nuorikko tehden vasemman käden seljällä nenän alitse taitavan kierron.
"Mutta Tönun lapset eivät sano sinua lainkaan äidiksi?"
"Mikä äiti minä nyt niille — —." Mari astui maahan ja kastoi rievun ämpäriin; hänen turpeentuhan väriset hiuksensa, takkuiset kuten huopa, tulivat näkyviin pois solahtaneen liinan alta, ja kun hän jälleen nosti päätään, paistoi liinan solmun yläpuolella myöskin toinen hänen kurkunvakosistaan.
Herra arveli nyt parhaaksi lopettaa juttelun ja tekeytyi kuin olisi hänellä ollut asiaa seuraavaan huoneeseen ja hän vain ohi mennessään olisi siihen pysähtynyt. Mutta kun hän takaisin tullessaan oli jo ehtinyt salin läpi ja käsikin oli oven kahvassa, kääntyi hän kuitenkin vielä ympäri.
"Kuule Mari, kun minä sinulta joku päivä sitten kysyin, kuka sinä olet — — miksi et vastannut."
"En tahtonut."
"Et tahtonut?" Kremerin bismarckimaiset kulmakarvat nousivat hiukan.
"Vai niin — et tahtonut. Miksi et siis tahtonut?"