Ja sen toteuttaminen oli mahdollinen, koska tänä vuonna oli tullut erittäin runsas perunasato.
Kremer sammutti tulet salissa, seisotti kilistäjän ja meni nukkumaan.
Ullakolla kiekui pehtorin kukko, oli jo keskiyö.
Vanha herra sammutti kynttilän yöpöydältä, käsi hipaisi kylmää terästä hänen pannessaan takaisin kynttiläjalkaa, ja äkillisesti vapisten pujahti hän paksun peitteen alle.
Ja siellä ei hän unohtanut rukoilla.
Mäenkylän herra nukahti päätökseensä lähteä heti Ehtoollisella käyntinsä jälkeen Särgvereen viettääkseen siellä talvisydämen omaisten keskuudessa, ja nukkui pitkään äskensataneen lumen kirkastamassa aamussa.
Mutta niin vilpitön ja perusteellinen kuin Kremerin herra olikin pyrkiessään synneistään tietoiseksi — eräs seikka ei kuitenkaan juolahtanut hänen mieleensä, ei nyt eikä myöhemmin, nimittäin: antaa takaisin omistajalleen karitsainen. Paljosta pohtimisesta, paljosta tarkastelusta huolimatta jäi se häneltä huomioon ottamatta.
Ja niinpä tapahtuikin, että samainen omistaja itse teki hänelle tuon kysymyksen — kolme kuukautta myöhemmin, maaliskuun ensimmäisellä viikolla hänen tullessaan Särgverestä ottamaan vastaan maitorahoja, suorittaakseen niillä kaupungissa omia maksujaan.
Saatuaan ladotuksi neljännesvuoden paperi- ja metallirahan — erittäinkin oli vaskea kerääntynyt sillä kertaa hyvä läjä — jäi Prillup rasvaisesti kiiluvin silmin katsoa tuijottamaan rahoja ja sanoi:
"Herra voisi nyt ilman vain sopia."
"Miten ilman."