"Mutta hyvä mies — — mutta hyvä mies — —-" Kremer joutui aivan kiihkoihinsa ja alkoi kävellä, "ostan lisää lehmiä — nyt keväällä — monta lehmää — monta hyvää lehmää — ei yhtä taikka kahta niinkuin mennä vuonna ja toissa vuonna — — ja tuopin hinta — — tiedäthän itsekin, mitä toiset jo maksavat maitotuopista, ja jollet tiedä, niin kysele — — no niin, ja nyt ota huomioon, mitä sanon sinulle: minun piti nostaa hintaa — koko kopeekan aioin nostaa, mutta en nostakaan yhtään!"
Mutta maitomies katsoi vaieten viistoon nurkkaan; hänen Venäjän saappaittensa veltot varret vapisivat.
"Ymmärräthän toki, että se on suuri raha! — Ja Kuru on sulla polkuhinnasta, ja vasikat saat yhä edelleenkin kahdella ruplalla, ja hevosen ruokit aivan kokonaan moision heinillä! — Useinkos minä häntä nyt nähdäkään saan — välistä ei muistakaan — aivankuin pyrstötähteä! — Ajattele toki hiukan, mies!"
Hän jätti miehen ajattelemaan ja pyörähti ruokasaliin tietämättä lainkaan minkävuoksi. Tehtyään siellä pari kierrosta suuren pöydän ympäri ja hivutettuaan kahta tuolia paikasta toiseen — hänen rauhattomat kätensä etsivät jotain tekemistä — aikoi hän astua takaisin työhuoneeseen, mutta kääntyi ovelta takaisin ja läheni äkkinäisen päähänpiston valtaamana nopeasti ruokasalin kaappia. Sieltä ottamastaan putelista täytti Kremer korkean olutlasin ääriään myöten ja astui pitäen sitä kädessään työhuoneeseen silmänrypyissä hymynhäivettä, jonka piti näyttämän leikilliseltä.
Mutta työhuoneessa ei seisonut enää maitomies Prillup, vaan pehtoori
Reemet, suuri talouskirja toisessa ja paperirahapinkka toisessa kädessä.
"Ääh!" pääsi Kremerin suusta hänen läikyttäessään lasista olutta liiveilleen.
Sitten ryyppäsi, pani lasin pöydälle, ja ryhtyi puhumaan Reemetin kanssa. — —
Siihen aikaan ei herra von Kremer, joka oli viettänyt talven lopun kaupungissa ja vesien aukeamisen jälkeen asettunut elämäniloisena omaan armiaaseen Mäenkyläänsä, tiennyt aavistaakaan, että hänen maidonvuokraajansa liikeasiat eivät lainkaan luistaneet. Ei hän tosin pitänyt Tönua kauppamiehenä Jaanin arvoisena — sellaista sai hakea neulan silmällä — mutta Kremer arveli, että hän kaiken kaikkiaan tulisi toimeen, etenkin hänen nauttiessaan noita helpoituksia. Suurta taitoahan ei siihen voitu tarvita. Ja samaa mieltä kuin Kremer olivat yleensä muutkin. Totta kyllä, Prillup kulutti enemmän, hän ei ollut Jaanin kaltainen kitupiikki, mutta hänellä ei varmaankaan ollut niin kiirettä päästä varoihinsakaan, jollei toiselta puolen tullut kulunkien verran lisää.
Toden arvasi ainoastaan Mari, ja kesän kuluessa selvisi se hänelle vielä paremmin tuosta umpimähkäisestä vaikenemisestakin, johonka Prillup heti vaipui Marin puuttuessa liikeasioihin. Kaikissa hänen puuhissaan, siinä miten hän matkalle lähtiessään istui kuormalle, miten tullessaan heitti ohjat käsistään, miten maitokamarissa katseli omaisuuttaan — oli jotakin, mikä puhui selvää kieltä, puhumatta laisinkaan yhä lisääntyvästä epäsäännöllisyydestä, joka ilmeni hänen matkoissaan, hänen puuttuvasta harrastuksestaan säästää työaikaa, mikä usein meni niin pitkälle, että hän iltapäivän asemesta vasta illalla tai myöhään yöllä pääsi kotiin.
Eräänä iltana seisautti Mari yht'äkkiä porisevan kirnun, katsoi miettiväisenä kieroon oven yli maitohuoneeseen, jossa Tönu mykkänä puuhaili, ja sanoi äänellä, mikä kerran taas tutulta kaikui: