"Kannattaako sinun enää touhuta maitoa kaupunkiin."
Prillup käänsi päätään — hän oli selin voihuoneeseen päin — sinne ja tänne ikäänkuin etsien suuta, mistä lause lähti, lähimmästä nurkasta. Vasta sitten kääntyi hän ympäri ja jäi tuijottamaan oikeaan suuntaan. Hänen leukansa liikkui aivankuin kalan vedessä ja silmät olivat liikkumattomat.
"Siis — — siis takaisinko Kruusimäelle?"
"En tahtoisi, mutta kun täytyy."
"Mutta kuka sitten — —" hän hivuttautui puolittain pylvään taakse, ikäänkuin olisi tahtonut peittää alastonta ruumista, ja nielaisi lauseen lopun.
"Käyköön velan miten tahansa", sanoi Mari, "eipähän tästäkään tule sen parempaa. Ja minusta alkaa tuntua ikävältä."
Mutta nyt jysähti takakamarissa aivankuin olisi jalkaa polkaistu lattiaan, ja Prillupin puolelta, joka oli vetäytynyt varjoon, kuului jonkun ajan perästä synkästi:
"Koetetaan vielä eteenpäin!"
Enempää hän ei puhunut. Ja Mari pani kirnun jälleen käyntiin. Hänen kasvoillaan oli jonkun aikaa sekavan tyhjä ilme. —
Lähiaikoina tuntui siltä kuin tekisi Prillup työtä hammasta purren ja kädet nyrkissä. Hän koetti olla mukana joka paikassa, tahtoi parantaa maitoa, kermaa ja voita, teki säännöllisemmin matkansa ja rajoitti viinan juontiaan. Pellolla ja niityllä hän uurasti kahdenkin edestä, ja kun arkipäivät eivät riittäneet, jatkoi niitä pyhäpäivillä, niinkuin ennen Kruusimäelläkin.