Osittain lisäsi sitä jännitystä myöskin vaikea kesä, joka ehkäisi yhtähyvin peltotöitä kuin maitoliikettäkin. Pitkien kevätpoutien jälkeen, mitkä paikoittain paljastivat Kurunkin pellon nyppylät, niin että täytyi saada uutta viljaa tilalle, alkoi kesken kiireintä heinä-aikaa yht'äkkiä sadekausi, mikä jatkui syksyyn asti ja minkä aikana lyhyet, petolliset väliajat olivat enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Heinä ja vilja oli ristinä, sillä se uhkasi mädäntyä ja maito happani myös helposti kostean kylmässä ilmassa ja antoi vähän kermaa, ja myyntikin kannatti huonosti, sillä hapanmaito ei juuri maistunut kaupungin lapsille.
Myöskin Mari sai kovasti touhuta sinä kesänä, sitä enemmän, kun hän ei tuottanut kotoa apua itselleen. Tönu oli jostakin syystä sitä vastaan, ja Kohvetin Juhan oli kyllä oikeassa, kun hän kerran tervehtiessään sanoi, ettei nuorikolla ollut enää lainkaan emännän kättä; hänen käsiensä karkeus tekee kipeätä hänen sepänkämmeneensäkin.
Muuten tahtoi Juhan vanhan tavan mukaan olla myöhäiseen iltaan Kurussa, erittäinkin silloin, kun isäntä ei ollut kotona, ja niinpä sattui väliin, että nuorikko hänen kysymättäänkin huomautti: "Kas niin, Juhan, alapa siis nyt mennä kotiin!"
Ja Juhan meni. Voi olla, että hän nostaessaan jalkaansa kynnyksen yli huokasi, mutta asiata ei voinut auttaa.
Eräänä sellaisena iltana valtasi uhmaava uljuus Juhanin. He olivat kauan istuneet likekkäin, puhelleet paljon, vielä enemmän vaienneet, ja lopuksi pitäneet toinen toistaan kädestä kiinni. Silloin se Juhaniin meni, hän ihmetteli itsekin seurausta, sillä nuorikko istui äkkiä hänen polvellaan.
Aivan kesynä ja aivan tanakasti istui nuorikko — toinen käsivarsi hänen kaulallaan ja poski hänen korvaansa vasten — kunnes hän yht'äkkiä työnsi kaikki kymmenen sormeansa hänen tukkaansa ja alkoi pörröttää tuota jäyhää, ruskeata tiheätä tukkaa. Olisipa hän hymyillyt, olisipa hän sanonut sanankaan, mutta hän vain pörrötti sitä kuumin käsin. Ja sitten tunsi Juhan kuin pehmeän kosketuksen nenällään ja huulellaan, mutta hän saattoi erehtyä, sillä hänen pörröinen päänsä oli sekaisin — niin sekaisin, että hän samassa hypähti seisoalleen kalliine kuormineen ja syöksyi suoraan sänkyyn päin.
Mutta hän ei päässyt pitkälle. Yhtäkkiä irtautui hänen pehmeä kantamuksensa ja voitti itsensä ihmeteltävän nopeasti. Sepästä tuntui kuin olisi hänen käsistään kimmonnut kova teräsjousi.
"Mene nyt kotia, Juhan!"
Huudahduksessa oli väriseväin hellyyden ohessa niin paljon vastustamatonta käskyä ja valitusta, että Juhan jäi paikalleen käden riipahtaessa alas ja häpeänhymyn pilkistäessä nuoren parran takaa. Ja nähdessään Marin kalpeuden — nuorikon silmät loistivat miltei mustina kasvojen keskeltä — astui hän askeleen taaksepäin. Mutta hän ei lähtenyt vielä pois. Tappio tuntui liian paljon nulikan tappiolta.
Hänen luokseen tultiin, häntä suudeltiin ja vietiin hänet ulos ovesta, mikä tämän jälkeen lupsahti lukkoon.