Lakin, mikä muuten oli niin säännöllisesti kadoksissa, löysi hän päästään. — —
Kun Kohvetin Juhan — hän oli erään alakylässä asuvan lampuoti-isännän nuorempi poika, kävi moision sepän töissä aina pikkumaisenkin tarpeen vaatiessa, niin ei Kurun nuorikolla ollut ajoittain varsinkaan syksymyöhällä useinkaan tilaisuutta jäädä seisomaan pajan oven eteen nauttimaan Juhanin työkyvystä ja tämän sedän runolahjoista ja siten kuluttamaan hauskasti aikaansa. Eräänä takomispäivänä, jolloin se oli hänelle mahdollista, pettyi hän takojan nähdessään: Jaagun asemesta, jonka päivät nähtävästi olivat luetut, käsitteli suurta vasaraa Tuksin Ants, aivan pellavapäinen, lyhyt, vanttera poika, jonka pää alkoi melkein selästä ilman kaulaa, eikä senvuoksi voinut paljon liikkua itsenäisesti. Hän hikoili kovin, kasvot punoittivat kuin kylpijän ja pienehköt keltaiset silmät ja pieni nykerö nenä näyttivät ikäänkuin uivan tuon laajan märän punakkuuden keskessä.
"Päivää vain, patruunan — rrrouva" — Antsun "r" oli aina monenkertainen sopien hyvin tämän rämeään äänensävyyn — "ymmärrämme pitää arvossa sen suuren kunnian, mikä tulee osaksemme!"
Tervehditty, jonka oma tervehdys oli vielä sanomatta, kääntyi vain seppään päin, ja lisäsi rauhallisesti "hyvän päivänsä".
"Hyvää päivää", vastasi Juhan nopeasti, vilkaisten puoleksi tulijaan.
"No, emäntä, kaunis ilma jälleen tänään monesta aikaa —?"
"Niin", huomautti Mari, sukankudin kädessään, "niinkuin eilen ja toissapäivänäkin".
"Niin, näes, Juhan: kunnianarvoisella rouvalla on aina hyvä ilma, ja voihan sen toki arrrvatakin!" pääsi Antsulta.
Seppä vilkaisi apulaiseen, mutta hänen vasaransa takoi vireästi edelleen. Antsu, jonka ei tarvinnut lyödä, nojautui käsin ja leuoin alasimenpölkyllä olevaan vasaran varren päähän, välittämättä lainkaan ovella seisojasta.
"Tottahan kuulit jo, nuorikko", kiiruhti Juhan kysymään, "Tiitsun valkea hevonen on saanut eilen kaksi varsaa!"
"Eihän se ole vielä mitään", hymyili Mari, "Liivakun muori sai tänään kolme tytärtä".