Mutta mies itse — ympäristön intelligenssi nimittää häntä Mäenkylän Bismarkiksi, koska hän pilakuvan mukaan on yhdennäköinen Saksan valtakunnankanslerin kanssa — mies itse on siinä jo kestävässä vanhuuden iässä, jolloin tusinakaan silmien ympärillä lisääntyviä kurttuja ja jokunen uusi ryppy leuan alla ei muuta muotoa, yhtä vähän kuin hiukan runsaampi parran kuurakaan, niskan käyryys ja polven kankeus. Kremerit vanhenevat yleensä hitaasti — saattaa olla, etteivät he syntyissäänkään ole nuoria. —
Astuttuaan kapealta kivirapulta — siinä on ainoastaan kolme astinta — nurmikolle — nurmi, tasainen nurmi peittää tiheänä kaltevan talonedustan siksi kunnes se häipyy rämeikköön — asettaa herra von Kremer kintaattomat kätensä, joista toinen pitelee jykevää katajakeppiä, ristiin taakse ja alkaa verkalleen soutaa ankarana ja aina samallaisena niinkuin liiallisesti lastattu purjevene rakennuksen ympäri etelänpuoleiselle suunnalle. Rakennuksen ympärystää ja moision pihamaata — niin ainakin väittävät monet terävämmät huomioiden tekijät — hän tuskin milloinkaan katselee isännän silmin. Säännöllisesti köntii se katse juuri saappaittenkärkien edellä. Ja jos se kuitenkin joskus eksyy katsomaan jotakin rakennusta, niin mumisee vanha herra jotakin, kohauttaa olkapäitään, nykii viiksiään ja ottaa kolme neljä nopeampaa askelta.
"Verflixt — der Dalles!"
Siellä on paljonkin sellaista, mikä pitäisi oleman toisin. On sellaista, mitä moision pienuuskaan ei anna anteeksi. Puhumattakaan navetasta ja tallista, jonka lähellä paimen ei enää uskalla puhaltaa torveensa, puhumattakaan olkikattoisesta, orjuuden aikaisesta väentuvasta, mikä moision portin edustalle ei todellakaan ole koristeeksi ja kunniaksi, lainkaan puhumatta puutarhasta, johon hoidon puutteessa kauan sitten on tunkeutunut metsää ja ryteikköä, jossa ei useihin marjoihin ja matoisiin vaapukkoihin kasva mitään syötävää — eniten kuitenkin itse asuinrakennus panee Mäenkylän omistajan mumisemaan, vaikkeikaan usein, sen kuvan on aika tykyttänyt ja Kremerin herra ei ole juuri tunneihmisiä.
"Verflixt — der Dalles!"
Rakennus, niin vähäpätöiseksi ja vaatimattomaksi kuin se onkin suunniteltu, vastaten moision pieniä tiluksia, on keskentekoinen. Jo toista vuosikymmentä sitten. Ja jolleivät ajat parane, josta valitettavasti yhä vieläkään ei ole tietoa, niin se jääkin sellaiseksi. Ja jos vieras sitä kauempaa katsoisi, voisi hän sitä pitää sahalaitoksenakin, jollei se olisi joesta liian kaukana ja mäellä.
Valmista on tästä Tyrolin talonpoikaisrakennustyyliin suunnitellusta huvilasta vain alimmainen kivikerros; valkeaksi kalkitussa muurissa pilkottelevat ikkunat ilmaisevat rakennuksen rappeutuneisuutta. Mutta koko puinen toinen kerros, joka vasta antaa rakennukselle sen suunnitellun näön, on surullisessa tilassa: suuresta pyöreästä kuistikosta ei ole siinä muuta kuin tukihirret, katon päätypuolesta vain parrut ja räystäät, ovista ja akkunoista laudoilla harvaan tukitut aukot sateen siniseksi huuhtomissa hirsiseinissä. Tänä vuonna paikattu pärekatto ja juuri valaistut savupiiput tekevät kuvan katkonaiset viivat vielä kirjavammiksi. Rakennuksessa on jotakin jättiläisen luurankomaista, josta kotkat ovat kokonaan lihan raastaneet.
Ja kauniina rakennuksena voisi se olla maiseman keskikohtana, sillä paikka on kauneusaistilla valittu: pitkän mäenseljänteen korkein kohta ennen sen alenemista jokilaaksoon. Ylemmästä kerroksesta olisi avara näköala toisella puolen vihannan suoniitun läpi kiemurrellen juoksevalle joelle, toiselta puolen näkyy vesaikon reunustamia nurmikkoja ja niittyjä ja niiden takana korkealle kohoava kirkko, jonka akkunoihin näkyy pohjoisessa ja lännessä aaltomaisesti kohoava maa, tammilehtoja ja mänty- ja kuusimetsikköjä sekä pähkinäpuita ja nuoria koivikkoja vaihdellen, ja karjamaan kalpea kanervikkokin tumman vihreine happomarjapensaspilkkuineen tekee maiseman erittäin vaihtelevaksi.
Ja siinä olisi rakennuksen pitänyt olla valmiina! Kaikki Särgveren sisarukset olivat olleet harvinaisen yksimielisiä: Ulrik saa herttaisen asumuksen, Ulrik saa rakennuksen, jota voi näyttää! Ja nyt — —.
Tämän kyllästyttävän ja Baltian ritaristossa harvinaisen jäsenen, jonka niskoille Mäenkylän isäntä panee syyn, sanotaan eläneen jo kolmatta polvea sitten Kremerien suvussa. Oli tullut pienoisena poikasena ja aikaa myöten kasvanut täydeksi mieheksi. Otappa tieto, mistä hän oikein tuli. Tuhlareita ja mässääjiä sanan täydessä merkityksessä ei ole perheessä ollut. Jää jäljelle moision pehtoorien selitys: kiittämätön pellonpinta, laiska ja pitkäkynsinen rahvas ja liian runsas syntyväisyys herraskartanossa, erittäinkin tyttäriin nähden. Mutta mikä kaikki ei estänyt herroja pehtoreita itseään lihomasta eikä liian pitkän uskollisen palveluksen jälkeen moisiota vuokraamasta tai omistamasta kaupunkitaloja.