Kuitenkin — eräästä edellisen polven Kremeristä, joka oli kuluttanut paljon rahaa, joka oli auttanut Dallesta mieheksi, tiedetään paljon puhua. Hänessä oli ilmennyt yllättävää kavaluutta kortinpeluussa, jonkavuoksi hänet pyhitettiin diplomaattikutsumukselle. Tietysti uskossa, että hän tuottaisi kunniaa sukukunnalle ja isänmaalle.

Kunnianhimosta ei Kremerejä voi sentähden moittia. Sitä on heillä niin niukasti, etteivät he tavallista "kelpo maamiehenkään" nimeä suuren vaivankaan jälkeen milloinkaan ole saaneet, ja ne harvat, jotka heistä koettivat onneaan sotaväessä tai valtionpalveluksessa, päästivät yhä toiset liikuttavalla epäitsekkyydellä ohitsensa. Myöskään ei muistella heidän sitkeitä yrityksiään päästä ritarikunnan hallinnon kunniavirkoihin, vielä vähemmin luonnollisesti pyrkimyksiä tieteen ja taiteen kautta tulla huomatuksi. Mutta kun nyt ei moneen sukupolveen ollut syntynyt ainuttakaan, johon Kremerien nerous niin sanoaksemme olisi keskittynyt, ei ainuttakaan sotamarskia, ei komentavaa kenraalia eikä ritariston esimiestä! Ja kun yhtäkkiä oli lapsonen, jolle korkeampi ura niin selvästi viittoi — — kullanmurunen, miksikäs ei siis! Ja niin oli siitä Kremeristä tullut diplomaatti.

Mutta pian oli tullut ilmi, että portaitten, jotka vievät ministeriön virastosta konsulaattien ja lähetystöjen kautta toivottuun päätekohtaan, täytyy olla paljon paksummin kullatut kuin mitä Särgveren metsäkylässä asuvat omaiset olivat kyenneet arvioimaan. Lähettiläs ja ministeri in spe oli valittanut rahanpuutteen ehkäisevän virka-uraansa, etenkin päästyään vihdoin viimeinkin Lontoossa attaché-asteelle, ja raha-asioista huolimatta onnistuttuaan erittäin hyvin kosionimispuuhissaan vähän ennen sitä. Vanhemmat kotona ja likeisimmät sukulaiset tekivät ihmeteltäviä uhrauksia, Särgveren ja Mäenkylän luottokassojen alle oli yhä enemmän laskettu miinoja, mutta Lontoon attachean mielestä siinä kuitenkin oli liian vähän avustusta. Ja niin hän oli jäänytkin attacheaksi, kunnes hänelle oli erään Englannin hovia lähellä olevan Tory klubin korttipöydässä rahapulan vuoksi sattunut jotakin, josta Kremerien sukuhistoria vaikenee, mutta mikä yleensä oli lopettanut Götz von Kremerin diplomaattiuran. Omalle lapsuudenaikaiselle rakkaudelleen, neljän kuninkaan kirjalle, oli diplomaatti ollut koko virkapalvelusaikansa aivan intohimoisen uskollinen.

Missä määrin vanhat haavat, joita Särgvere ja Mäenkylä potevat, ovat syynä nykyisten Kremerien asemaan, ja millainen osa kuuluu herrasväen personallisen tunne-elämän laskuun, on syrjäisen vaikea eritellä, ja olettaa täytyy, ettei se heille itselleenkään ole syitten säikeitä myöten selvillä. Tyydyttäköön sentähden pelkkään tosiasiaan, että kaikki kuusi Kremeriä, jotka omistavat moision — kolme sisarta ja kolme veljeä — elävät naimattomina. Paitsi Ulrikia, jota pieni Mäenkylä imettää, ovat kaikki toiset Särgveren utarilla, vaikkakin kaikkein vanhin veli Adalbert nimellisesti sen moision omistajaa edustaa. Huolimatta Kremerien miltei pikkuporvarillisen yksinkertaisista elämäntavoista tuntuu heruttaminen tuollaisessa melko suuressakin utaressa, kun sen antimien pitää riittää niin monelle, että Henrik von Kremerin, veljeksistä nuorimman, täytyy parantaa tulojaan kauppiaan tavoin — hänellä on virka moisionherrojen lainanantoyhtiössä kaupungissa. Muuten voisi ehkä kysyä, joutaako hän kylliksi tyydyttämään kahta vanhaa rakkauttaan: harvinaisia sikaari-imukkeita, tuhkatoosaa, lautasliinarenkaita ja taskuveitsiä keräilemään ja pitämään huomattavasti helpomman palvelijattaren sijasta kuvankaunista pulskaa kamaripalvelijaa sisäkkönä.

Kun nyt Mäenkylän Kremer on aamukävelyllään, pysyy hän tavallisesti uskollisena omalle periaatteelleen, mahdollisimman paljon varoen kaikkea, mikä panisi veren nopeammin kiertämään, sillä hän tahtoo elää kauan ja hänen vasemmassa sydämenläpässään on vikaa. Senvuoksi liikkuu hän hitaasti ja tasaisesti ja luovii kauempaa sellaisten ihmisten ohi, jotka voisivat häntä loukata — enimmäkseen pehtorinkin, jonka niskoille hän oli vierittänyt kaikki taloushuolet, sillä sen miehen tyynellä otsalla on aina niin paljon uusia aatroja, äkeitä, vankkureita ja paljon kalliimpiakin tarvekaluja luettavissa. Ja tupakanhimoa vastaan, jonka orjuuden lääkäri hänen sydämensä vuoksi on kieltänyt, taistelee hän kuivin vehnäleivin, joita hän ulos lähtiessään ei unohda panna pitkän takin takataskuun, ja ajatukset pysyttää hän huolella rauhallisissa, iloisissa, viattomissa asioissa, erittäinkin Särgveressä. Sillä talvinen ja kesällä pyhäpäiväinen oleskelu yhdessä sisarten ja veljien kanssa Särgveressä — myöskin kaupunkilaisveli kuluttaa siellä joutoaikansa — on oikeastaan koko hänen maailmansa.

Siinä maailmassa vallitsee vähintään kuusi mieltä ja yksi ajatus, kuusi sydäntä ja yksi lyönti. Aiheen puoluemuodostuksiin ja sitkeisiin kamppailuihin voivat antaa sellaisetkin kysymykset, jotka eivät juuri koskettele Europan eikä suvunkaan kohtaloita — kuten esimerkiksi: oliko liian vähäinen sokerimäärä vai huono säilytyspaikka syynä siihen, että Jakoba-sisaren marjakeitokset alkoivat käydä? ja kuinka monta kanaa kohden pitää olla kukko, jotta ne hyvin munisivat? ja voiko kissaa niinkuin koiraakin pestä lämpimällä vedellä ja saippualla? Puolueitten jäsenmäärä vaihteli kahdesta aina kuuteen asti — senmukaan, kuinka päivänmittaan pysytään samoissa puheenaiheissa tai saadaan uusia, ja ottelu loppui säännöllisesti niin, ettei yhtään sotijaa ollut taistelukentällä: yhtaikaa hypättiin pöydästä ja kadottiin läiskis kukin omaan huoneeseensa, josta sitten aikojen takaa — tuo aika saattaa vaihdella hyvin erilailla luonteenlaatujen mukaan, se voi kestää tunnista aina kahteen päivään asti, — yksitellen jälleen tultiin näkyviin öljypuun oksa kädessä.

Kuitenkin on Ulrik von Kremerin viallinen sydämenläppä tottunut sellaisiin veren liikehtimisiin. Niin tottunut, että sille epäilemättä olisi ollut sangen vahingollista olla ilman niitä. Mistään hinnasta ei Ulrik vaihettaisi niitä tunteeseen, mikä hänen poveaan kalvoi, kun hän kerran oli Särgverestä kauemmin poissa kuin viikonpäivät — tunteeseen, mikä kiertää ja kaivelee ja väliin nostaa vedetkin silmiin, erittäinkin iltaisin hiljaisuuden painostaessa ja väijyvien varjojen piirittäessä akkunoita. Niinä kertoina tulee vanhanherran tunneihminen syvästi liikutetuksi.

Tavallisesti valitsee herra von Kremer aamuiseksi jalottelukseen, päästyään portista pajan eteen tienhaaraan, kaikkein pisimmän tien — sen, mikä vie karjakartanolle. Sama tie, — huonosti hiekoitettu niinkuin kaikki muutkin Mäenkylän tiet, syväkuoppainen, kivinen ja savinen — kulkee mäenrinnettä myöten vaihtelevan vesaikon läpi silloin tällöin väläyksittäin muodostaen aukeamia, joista katse voi ulottua yli koko moision ahteen ja notkoisten nurmikkojen. Ja sitten tulee sorja hiekkakangasmännikkö ja lopuksi karjakartanon tasainen mäennyppylä, kuvastuen toisella puolen vasten turvesoita, toisella puolen vasten pientä kyläkuntaa ja pellon- ja karjamaan äärellä hajallaan olevia mökkejä.

Sillä tiellä pysähtelee jaloittelija usein hengähtämään. Hän istuu mättäälle tai heittäytyy nurmelle, ojentaa jalkansa suoraksi, heiluttelee keppiä, mumisee, haukottelee ja iloitsee tietäessään, että elää, että on olemassa, eikä vain ole olemassa, vaan on olemassa Mäenkylän kartanonherrana. On olemassa henkilönä, jolla on vielä osa maapellosta, jonka kyljenalunen on oma, vastaansanomatta oma, ja missä vielä voi vaatia ja käskeä. Ja jota vielä kunnioitetaankin. Ja jonka ei ketään tarvitse pelätä. Ja heinä kasvaa, vilja kypsyy ja lehmät lypsävät. Ja isännät maksavat vuokraa ja kuudennusmiehet tekevät kaiken työn. Ja — niin — — hoh hoo! — Mäenkylän herran makeaan haukotteluun sisältyy kaikki, järjestelmä ja ohjelma.

Enimmäkseen pysähtyy herra von Kremer karjan luo, kun se sattuu olemaan hänen tiensä varrella, ja silloin hänen silmänsä saavat isällisen ilmeen ja isällisesti liikkuvat hänen pitkät viiksensä. Sillä nuo sataneljäkymmentä utaretta siellä — enemmän niitä valitettavasti ei ole, ja kaikkein parasta rotua eivät ne ole — ne ovat hänen taloutensa elonsuonet, hänen herrallisen itsenäisyytensä päätuet; vasta paljon niiden jälkeen tulevat perunat ja vasta paljon jälkeenpäin vilja, jos sitä liikeneekään myytäväksi. Ja Mäenkylän herra kyhnyttää Laatikkia ja Kyytikkiä sarvien välistä, ojentaa Punikin suuhun vehnäleipäpalasen ja kunnioittaa karja-Tuomasta luottavaan sävyyn tehdyin kysymyksin. Sillä Tuomasta hän ei pelkää. Siinä miehessä ei ole mitään, mikä sydämenläppää jotenkin uhkaisi. Tuo pieni, sitkeähkö räppäsilmä tuijottaa isäntää silmiin, niinkuin seisoisi hänen edessään itse vanha, äkkiä pilvistä tipahtanut ukko yli-jumala. Lakinkin sipaisee hän päästään vasta sitten, kun toinen on jo kääntänyt selkänsä. Hänellä ei ole mitään valittamisen eikä tahtomisen syytä.