Ja kun siis vanhaherra karjakartanossa, jolla nimellä käsitetään vielä yhteisesti moision riiheä, kivistä heinälatoa ja kahta turvelatoa, pientä tarkastusta on pitänyt — sillä nuo uudenpuoleiset ja senvuoksi verrattain siistit huoneet eivät ole vastenmielisen näköiset, — ja kun hän mäenpenkereeltä on ajankuluksi etsinyt mansikoita ja silkkiäispuita, pannut lujille pensaikossa moniaan siilin, sisiliskon tai tarhakäärmeen, kääntyy hän toista tietä, laitumen alatse, takaisin kotiin, vieden mukanaan keittäjälleen päivälliseksi ruokahalun, joka ei tee eroa pöydälle ladottujen parempien ja huonompien ruokien välillä. Hän sammuttaa janonsa portviinilasilla, mikä ei ole varsin kallista, ja nukahtaa pariksi tunniksi rehelliseen peltomiehen uinahdukseen.

Toisen hiukan pienemmän kaaren risteilee herra von Kremer ehtoopuolella. Senjälkeen seuraa päivän kaikkein huvittavin kohta: lehmänlypsyn tarkastaminen karjatarhassa. Kun hän näkee tuon eloisan näytelmän: vetäviä käsiä, sorisevia nisiä ja kuohuvia kiuluja, vie se hänet niin ylevään mielentilaan, että hän kamariin päästyään panee kilisemään oman vanhan pelilaatikkonsa, joka vienolla äänellään valmistaa häntä samalla kertaa iloisesti nautitsemaan illallisen. Välistä laulaa syöjä leikillisiä lauluja paikkapaikoin sen mukana, ja kuuluu se Reemerin emännän arvostelun mukaan siltä, kuin sahattaisiin seinää seitsemin suurin sahoin ja sorkittaisiin lapioin vierinkiviläjää.

Kolmen kynttilän valossa — lamppuöljyä kohtaan tuntee hän vanhanaikaisen itsepäisesti vastenmielisyyttä — lukee ritari von Kremer ennen sänkyyn menoaan haukotellen vielä jonkun palstan Revalsche Zeitungia ja pari lukua kirjojen kirjaa, enimmäkseen Salomonin sananlaskuja, sillä muuta kirjallisuutta ei hänellä ole kotonaan. Niin sammuvat kynttilät ja sammuu vanhanpojan päivä, mikä oli niinkuin edellinenkin ja summaton jono edellisen edellisiä.

Toinen luku.

Eräänä keväänä yhdeksänkymmen luvun alussa tapahtui jotakin, mikä tähän, niin rauhallisessa väreessä säilyneeseen elämään tuotti kiihkeän virin. Hän huomasi, ettei hän enää ollut yksin itsensä kanssa. Hänen mielestään oli, kuin olisi kaikessa, mitä silmä näki, korva kuuli, nenä haistoi, keuhkot hengittivät jotain ennenaavistamattoman vierasta. Se ei ollut aluksi ei kaunista eikä rumaa, ei hyvää eikä huonoa, ainoastaan uskomattoman ihmeellistä ja uutta. Mutta sitten selvisi epämääräinen ja sai medeksi — medeksi, mikä on makeata aina kitkeryyteen asti.

Ainoastaan harvoin kerroin valitsi Ulrik von Kremer jaloitellakseen sen lyhyen, ruohottuneen tien, joka herraskartanon lounaisesta päästä aitaa pitkin vei Kruusimäen mökille päin, sillä se peltojen välinen tie vajosi siellä pian suohon, jossa vesi paikoin ulottui polviin asti. Voisi kyllä päästä kuivinjaloin takaisin mökkien ympäri kiertävää mäen ja suon välistä jalkapolkua pitkin ja matkaa sillätavoin pidentää, mutta Kremerin herra ei rakastanut ahtaita polkuja. Eräänä ehtoopäivänä sattui kuitenkin, että hän aitauksentakaisesta pähkinäpuumetsästä, jossa hän lehteen puhkeavien pensasten alta oli kuunnellut moision peltoa kyntävien häränajajien miellyttävää räyskimistä, sattui Kruusimäen nurmelle. Hän astui vehnäleipää mutustaen veräjän luo, josta jyrkästi alaspäin laskeutuva tie kävi märäksi ja liejupohjaiseksi, ja kääntyi, lahjoitettuaan takanaan korkealle kohoavalle kirkontornille tervehtivän silmäyksen, seiväsaidan viertä pitkin kaaressa sen lepikkötyppään luo, josta moisioon menevä nurmikon ja niityn rajaan tallattu tie alkoi.

Sen lepikön varjossa kyyköttikin nurmikon reunassa hämärtävistä moision maatyömiesten hökkeleistä viimeinen, nojautuen sorakumpua vasten, niin että moision puolelta katsoja saattoi nähdä siitä ainoastaan katonharjan. Herra von Kremeristä näytti alati, hänen katsoessaan sänkykamarin akkunasta, kuin ryömisi niillä paikoin suuri, pitkä perhostoukka pellonpiennarta myöten. Ja joka kerran muistui muuten hänen mieleensä pirtin yhtä karvainen omistaja, kuudennusmies Tönu Prillup, jonka sukunimen mukaan mökillä oli nimikin.

Kun jaloittelija oli juuri kulkemaisillaan Prillupin pihan ohi, johon keväinen aurinko hymyili, kääntyi hänen katseensa sattumalta värilliseen varjoon, niin että hän käänsi päätään ja hiukan pidätti askeleitaan. Varjo tuli vihannalla nurmella olevasta punaisesta hameesta, sillä aidan luona pihamaan sopessa, loikoi muuan nainen helakassa auringonpaisteessa silmät kiinni ja suu auki.

Ensimmäinen ajatus Kremerin isännänpäässä oli: Katsos, siinä perheessä maataan arkipäivänä! Sitten selitti lähempi tarkastelu hänelle, ettei hän tuntenut nukkujaa. Vieras? — No, samantekevää! Ja hän astui edelleen. Mutta vain kolme askelta. Mitähän, mitäpä jos maksaisi vaivan katsoa vielä kerran, näkyi hänen mieleensä johtuvan, ja hän käänsi päätään. Ja koska hän ei tuosta tarkoin ollut selvillä, astui hän ne kolme askelta takaisin ja vielä yhden lähemmäksi pihamaata. Pihassa ja mökissä ei näyttänyt olevan eloa, ainoastaan pari kanaa kuoposteli maata riihen alaisen veräjän alla, ja keskellä pihaa kököttävän suuren tunkion nenässä pitivät varpuset kokousta.

Nukkuva laiskottelija, muuten kissan tavoin keränä, piti vasemmalla kädellään lepäävän päänsä niin pitkälle taaksepäin, että valkea, päivettynyt leuka alas kaula-aukkoon asti oli näkyvissä. Kasvoilla ja avonaisella suulla oli ilme, kuin kuuntelisi hän viekkaasti myhäillen joitakuita hassutuksia. Herra von Kremer huomasi vielä, että nukkujalla oli harvahkot hampaat, ja erittäinkin huomasi hän, että hänen kaulassaan oli kaksi pientä vakosta, kaksi nuorta pulskuuden kuoppasta valkean hammasrivin yläpuolella, ja äkkiä huomasi ukko, että nämä vakoset — juuri ne — olivat herättäneet tuon hänen viattoman uteliaisuutensa. Muuten oli nuorikko samanlainen kuin toisetkin kylännuorikot, ja se, että hän oli nuorikko, eikä tytär, selvisi hopeisesta vihkisormuksesta, joka kajasti hänen oikean käden sormessaan.