"No niin, hautaan maahan — mitäpäs kuolleelle muutakaan!"
Tytär ja äiti alkavat nauraa. Äiti ilmaantuu ovelle.
"Älä välitä tuosta — se on sellaista maitomiehen kieltä. Sen, mikä jää jäljelle, he survovat pieniin pyttysiin, ja myyvät huokeammalla ruokavoina."
"Vai niin, vai niin —" nyt on Prillupin vuoro nauraa — "pöytävoi on siis niin kauan pöytävoita, kun se kuuluu pöytävoin luokkaan; mutta survopa se pyttyyn, niin siitä on yks kaks tullut ruokavoita — —"
Ja Tönun kapeat, terävät olkapäät vapisivat, hänen karvainen suunsa on aivan auki; kurulaiset eivät muista milloinkaan kuulleensa hänen nauravan niin iloisesti.
"No mutta — voihan sitä nyt sattua usein jokaiselle," kuuluu Jaani senjälkeen pomittavan, hän pyytelee lämpimän maidon saavista ensimmäisiä kärpäsiä, — no, eihän sitä nyt kenellekään usein satu — kuollutta hautaamaan joutuvat ne, jotka eivät osaa varjella kuolemasta, ja Kuru luettelee ympäristöstä useita sellaisia, joitten joukossa Mäenkylän voimies ei merkitse mitään.
Prillup pääsee naurunpuuskastaan, ääni on hiukan sortunut, hänen jatkaessaan pienen väliajan perästä:
"No, mutta ne kolmepäiväiset vasikat, jotka sinä viet sinne — toiset ovat varmaan vielä märkiäkin — — et suinkaan sinä sellaisesta joutavasta paljoakaan saa."
"Miksi?"
"No, eikös teurastaja näe —"