"Mitä hän näkee? Eikä vasikan otsaan ole kirjoitettu, onko se kolmen tai kuuden päivän ikäinen."
"No, eikö hän tunnustele kädellään."
"Tunnustakoon, eipä hän päiviä saa kädellään lasketuiksi! Toiset tekevät edeltäpäin kaupat jo matkalla, kapakassa, enimmäkseen pikku hiprakassa, — kunhan sinulla itselläsi vain on suu kohdallaan! Matka — ja saapasrahat tulevat — voin väriaineen voi vielä panna lisäksi."
"No, sitä kai menee oikein paljon voimestarilta, varmaankin varsin paljon?" Tönu kääntyy viisain hymyin emännän puoleen, joka vielä seisoskelee ovella.
"Talvella, ei kesällä; liian keltainen voi peloittaakin ostajia!"
Nyt loppuu maitomiehen perheen hääriminen, kaikki olivat olleetkin voita valmistamassa, ja vieras lähtee tällöin omille teilleen.
Huomattuaan varjon akkunalta kadonneen ottaa Kurun Jaani pitkävartisen lusikan ja tekee kerman ja voin sekä maidon yllä kolme pyhää ristiä:
"Mene tiedä kenenkään silmiä — — olisi pitänyt pitää sekin akkuna kiinni — —"
Mutta Kruusimäen maitomiehen jaloissa on jotakin mikä vie niitä puoliväkisin moision maidonvuokraajan puoleen.
Kun hän seuraavana pyhäpäivänä tulee kirkosta ja on menemäisillään Kurun portin ohi, ei hän vitkastelekaan kauan, vaan astuu sisään. Hän on hiukan hutikassa ja siitä syystä on suuresti pienentynyt välimatka, mikä on häntä ja toisia hänen kaltaisiaan jo vuosia sitten erottanut Kurun kuudennesmiehistä. Hänhän tietää, mitä puhua, jotta hän on suvaittu vieras — sen tietävät herraskartanon alueella kaikki, mutta etenkin Kruusimäkeläiset.